Raumzeit

Teatteriryhmä Kolmas tila on saanut ensi-iltaan Seppo Parkkisen käsikirjoittaman teoksen Raumzeit, joka uppoutuu tieteen historiaa, ennen kaikkea tähtitieteen ja fysiikan näkökulmasta. Samalla teoksesta avautuu näköala Euroopan historiaan 1900-luvun alusta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. En voi olla hämmästelemättä Seppo Parkkisen kykyä suodattaa tietoja ja näkemyksiä ja punoa yhteen elämänkohtaloita loogiseksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on vaikuttava. Jo nimellään Raumzeit viittaa saksankielisen maailman tieteenhistorialliseen merkitykseen ennen toista maailmansotaa. Sanana ”Raumzeit” tarkoittaa samaa kuin ”Raum-Zeit-Kontinuum”. Kyse on aika-avaruudesta, neliulotteisesta avaruudesta, jonka ymmärrykseen Albert Einstein keskeisesti vaikutti. Seppo Parkkisen rakentamassa aika-avaruudessa kohtaavat monet historian henkilöt ja vaikuttajat. Menneisyyden maailma oli itsessään aika-avaruus, rinnakkaisten, risteävien ja lomittuvien kehityskulkujen kokonaisuus, jonka vaikutukset elävät yhä.

Näin teoksesta ennakkonäytöksen 1. helmikuuta 2023. Esitys sujui erinomaisesti ja varmasti se hioutuu vielä esitys esitykseltä. Näytelmän kehyksenä on Iso-Heikkilän tähtitorni, joka on tavallaan poissaoleva. Liisi Oterma (Kristina Vahvaselkä) ja Kalle Vuorenkilpi (Eetu Känkänen) nähdään projisoituna viinatehtaan tiiliseinässä, kun taas etualalla ollaan enimmäkseen junassa, liikkeellä kaiken aikaa. Alussa Anja Pohjanheimo (Katja Küttner) tapaa vaikuttavassa kohtauksessa fyysikko Lise Meitnerin (Kristina Vahvaselkä), jolloin myös historiallinen kehys alkaa hahmottua. Tuntuu kuin tieteen käytännön, perustutkimuksen maailma, olisi nimenomaan kauempana ja ajankohtaiset intohimot yleisön edessä, etualalla. Äänimaisemaa katsoja seuraa kuulokkeiden avulla, ja näyttelijöiden, niin läsnäolevien kuin poissaolevienkin, repliikit yhdistyvät kolmiulotteiseen kuulokuvaan, jonka Joonas Outakoski on rakentanut. Teknisesti tämä toimi erittäin hyvin. Junateema hallitsee näyttämön etualaa, mikä tuo mieleen Wolfgang Schivelbuschin teoksen Junamatkan historia: jo 1800-luvulla ihmisen kyky ylittää etäisyyksiä vaikutti ajan ja paikan kokemukseen. Juna on myös metafora alituisesta liikkeestä, jossa maailmankaikkeus on. Mikään ei ole paikallaan tai muuttumaton. Vaikuttava on jakso, jossa juna ikään kuin muuttuu edistysuskon kiitovaunuksi ja kuljettaa dystooppiseen tulevaisuuteen Karin Boyen Kallokaiini-teoksen kautta. Raumzeit käsittelee myös tieteen suhdetta yhteiskuntaan, ennen kaikkea esityksen loppua kohti. Itse koin, että teos puhuu samalla kuitenkin riippumattoman, sinnikkään perustutkimuksen puolesta. Iso-Heikkilän tähtitornissa havainnot jatkuvat vuosikymmenestä toiseen ja tuntuu, että esitys arvostaa sitä työtä, jota tehdään maailmankaikkeuden arvoitusten selvittämiseksi pitkäjänteisen aherruksen ja inhohimon kannattelemana.