Kaikki voivat minut tappaa (Tous peuvent me tuer, 1957)

Henri Decoinin tuotannossa on monia helmiä, kuten Ennen keskiyötä (Entre onze heures et minuit, 1949) ja Musta kissa (Non coupable, 1947), mutta myös paljon nopean tuntuisesti tehtyjä teoksia. Katsoimme rikoselokuvan Kaikki voivat minut tappaa (Tous peuvent me tuer, 1957), joka edustaa ohjaajan myöhäistuotantoa. Alussa se näyttää rikoskomedialta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sen enemmän se vakavoituu. Ehkä juuri tästä syystä sitä oli aluksi vaikea katsoa. Loppua kohti ainakin minun mielenkiintoni vain yltyi yltymistään. Tarina kuvaa rikollisliigaa, joka ryöstää jalokivisaaliin ja keksii nerokkaana alibinia hankkiutua vankilaan pikkurikoksesta. Vähitellen tunnelma alkaa kuitenkin tiivistyä, kun ryhmän jäsenet löytyvät kuolleena yksi toisensa jälkeen.

Elokuvaa katsoessa jäin miettimään, miten mielenkiintoisia genrehybridit itse asiassa ovat. Ajatellaanpa vaikka André de Tothin film noir -henkisiä länneneloukuvia, joiden yllätyksellisyys perustuu siihen, että lajityyppien yhdistäminen herättää katsojassa ristiriitaisia odotuksia. Henri Decoinin elokuvassa on kyse juuri tästä. Elokuvan keskiössä on yksi rikollisista, Paul (François Périer), joka lopulta jää eloon ja saa saaliin itselleen. Tyttöystävänsä Isabellen (Anouk Aimée) aloitteesta hän kuitenkin palauttaa aarteen viranomaisille, ja tarina sulkeutuu romanssiin. Onnellista loppua ei puoli tuntia aiemmin vielä osannut arvata tai odottaa. Alun komediallisuus taas tekee murha-aallosta erityisen hyytävän. Viimeisessä kuvassa Paul ja Isabelle kävelevät taakasta vapautuneena öisellä kadulla, huojentuneena valoa kohti.