”Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä. Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät lämpimään syliinsä otti.” Näillä sanoilla alkaa Johannes Linnankosken romaani
Laulu tulipunaisesta kukasta (1905), jolle Bertel Gripenberg antoi ruotsinnoksessaan vuotta myöhemmin nimen
Sången om den eldröda blomman. Linnankosken henki huokuu Mauritz Stillerin vuonna 1919 ensi-iltaan valmistamassa elokuvassa, jonka ensimmäisissä kuvissa Olof (Lars Hanson) laskee työpäivän jälkeen kirveensä, idyllisesti metsän keskellä, ja kaukaa kuuluvat Annikin (Greta Almroth) kutsuhuudot. Ilta-auringon säteet välittyvät Armas Järnefeltin elokuvaan säveltämästä musiikista, joka todellakin ottaa katsojan ja kuulijan ”lämpimään syliinsä” ensimmäisistä hetkistä lähtien.
Stillerin elokuva esitettiin Helsingin kaupunginorkesterin säestämänä, kapellimestarina Jaakko Kuusisto, 6. tammikuuta 2019. Esitys oli lähtölaukaus Armas Järnefeltin syntymän 150-vuotisjuhlalle, mutta se voisi olla myös Stillerin
Laulun 100-vuotisjuhla. Armas Järnefelt sävelsi elokuvaan musiikin, joka kuultiin ensiesityksessä 14. huhtikuuta 1919 Tukholman Röda Kvarnissa säveltäjän itsensä johdolla. Tiettävästi musiikki on ensimmäinen pohjoismainen läpisävelletty musiikki mykkäelokuvaan. Muualta maailmasta löytyy toki vastaavanlaisia tapauksia: esimerkiksi Pietro Mascagni sävelsi loisteliaan musiikin Nino Oxilian Faust-muunnelmaan
Rapsodia satanica (1915). Järnefeltin partituuri on ollut palasina mykkäkaudesta lähtien ja sitä on kuultu aiemmin vain osittain, mutta nyt Jani Kyllösen ja Jaakko Kuusiston työn ansiosta
Laulu tulipunaisesta kukasta on saanut aivan uuden ulottuvuuden. Ennen Helsingin musiikkitalon esitystä Kyllösen ja Kuusiston tulkinta on kuultu Oulussa ja Joensuussa, ja musiikki on nyt myös saatavilla Ondinen tuoreella levyllä, jossa Kuusisto johtaa Gävlen sinfoniaorkesteria. Ilmeisesti säilyneessä partituurissa on ollut vain hyvin vähän merkintöjä siitä, mihin kohtaukseen musiikkinumerot lopulta kuuluvat. Nyt nähdyn perusteella tuntuu vakuuttavasti siltä, että musiikkinumerot ovat löytäneet oikean paikkansa. Kokonaisuus vastaa hyvin myös sitä, miten aikalaiset kuvasivat musiikkia. Kun
Laulu tulipunaisesta kukasta sai ensi-iltansa Suomessa lokakuussa 1919, Karl Fredrik Wasenius,
Hufvudstadsbladetin nimimerkki Bis, kirjoitti ylistävästi kaupunkikohtauksen kekseliäästä musiikista: kun ”epäilyttävä neitonen” kohtaa Olofin vesisateessa, katulyhtyjen alla, taustalla kuuluu ”kontrabasens dova orgelpunkt”.
Kiinnostava kysymys on, millaisista lähtökohdista Järnefelt ylipäätään lähti musiikkiaan tekemään. Ensinnäkin, Järnefeltin musiikkia pidetään ensimmäisenä pohjoismaisena pitkän elokuvan alkuperäismusiikkina. Aivan sataprosenttisesti tätä ei toki voi vahvistaa, sillä elokuvien musiikillisia taustoja ei aina pidetty teoksina vaan koosteina jo sävelletystä musiikista. On mahdollista, että nämä koosteet olisivat toisinaan saaneet itsenäisen teoksen luonteen, sillä kapellimestarit sovittivat musiikin käytössä olevalle kokoonpanolle ja myös sävelsivät tarvittaessa uutta materiaalia. Esimerkiksi Suomessa säveltäjä Emil Kauppi työskenteli Lyyra-teatterissa kapellimestarina, ja hän varmuudella sävelsi habanera-tyylisen tangon jo elokuvaan
Salainen perintömääräys vuonna 1914. Arvattavaksi jää, millaisen säestyksen Kauppi muutoin esitykseen rakensi. Toisaalta on selvää, että
Laulun musiikki oli jo aikalaisten näkökulmasta poikkeuksellinen, ja voidaan arvella, että tuotantoyhtiö Svenska Biografteatern näki projektissa mahdollisuuden lisätä elokuvan arvostusta taiteena. Armas Järnefelt oli ollut jo pitkään Kuninkaallisen oopperan kapellimestari, joka tunnettiin niin Ruotsissa kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Projekti kuvastaa niin ikään vahvaa sympatiaa Suomea kohtaan, joka oli vuosien 1917 ja 1918 aikana elänyt kriittisiä hetkiä. Järnefeltin asemasta kertoo se, että kun elokuva sai Suomen ensi-iltansa lokakuussa 1919,
Hufvudstadsbladet lähetti esitykseen myös musiikkikriitikkonsa. Luvassa oli paitsi elokuva- myös musiikkielämys. Tämä oli poikkeuksellista, enkä tiedä toista tapausta, jossa musiikkikriitikko olisi 1910-luvun Suomessa kirjoittanut arvion elokuvaesityksestä. Sanomalehdet olivat uutisoineet, että Järnefelt oli käyttänyt työhön kolme kuukautta, ja luvassa oli jotakin uutta ja ennen kuulumatonta. Järnefeltin nimi oli vahvasti esillä myös elokuvan markkinoinnissa, vaikkakin Svenska Biografteatern epäilemättä tiedosti, että elokuva eläisi lopulta itsenäistä elämäänsä, eikä partituuri voisi seurata kaikkialle. Näin ei tapahtunut edes Ruotsissa vaan osa teattereista esitti elokuvaa kokonaan toisenlaisella säestyksellä. Elokuviin varta vasten tehdyillä sävellyksillä oli rajoituksensa. Vaikka musiikin olisi tarkastikin ajoittanut elävään kuvaan istuvaksi valmisteluvaiheessa, esityskopiot olivat hauraita ja muutoksia tapahtui niin, että musiikkia piti sovittaa tilannekohtaisesti. Myös esittämisolosuhteet vaihtelivat: teattereilla oli käytössään kovin vaihtelevat resurssit säestykseen. Järnefelt törmäsi lisäksi tekniseen ongelmaan, elokuvien esitysnopeuden vaihteluun:
Svenska Dagbladetin haastattelussa hän totesi saaneensa
uppgifter om huru månda meter som kördes i minuten, mutta lopulta esitysnopeus oli vauhdikkaampi. Musiikkia oli syntynyt liikaa suhteessa kestoon, ja Järnfeltin piti tiivistää teostaan.
Laulun musiikissa Armas Järnefelt käyttää paljon suomalaisia kansanlauluja. Jos ajatellaan, että mykkäelokuvien musiikki normaalisti koostui aiemmin sävelletystä musiikista, ratkaisu on täysin luonteva. Mutta, ja tästä musiikkitalon esitys vakuutti täydellisesti, kyse on läpikotaisin omaperäisestä teoksesta, jonka osaksi aineisto on sulatettu ja johon Järnefelt on säveltänyt paljon alkuperäistä musiikkia. Suomalainen musiikkiperintö on lisäksi soveltunut aiheeseen erinomaisesti, olihan lähtökohtana Linnankosken romaani. Mauritz Stiller olisi mielellään vahvistanut
Laulun suomalaisuutta kuvaamalla elokuvan Suomessa, mutta vuoden 1918 olosuhteissa tämä ei ollut mahdollista. Kiinnostavaa on, että suomalainen yleisö tarkkaili elokuvan ”maantiedettä” hämmentävän tarkasti. Konni Wetzer oli katsomassa
Laulun jo huhtikuussa Tukholman kantaesityksessä, ja hän oli
Hufvudstadsbladetiin kirjoittamansa esittelyn perusteella todella pettynyt norrlantilaisiin maisemiin, eikä Järnefeltin musiikkikaan antanut hänelle tarvittavaa
hemlandstonia. Eniten Wetzeriä ärsyttivät elokuvan rekvisiitat:
accessoarerna voro norrländska med några enstaka försök att träffa finsk lokalfärg men det verkade ”wie der kleine Moritz zeierhurt”. Eller tror verkligen regissören, hr Mauritz Stiller att finska bondflickor gå med fotsida särkar och att stockflötare vid deras siesta se ut som ett covboyläger med mexikanska scouthattar på huvudet?
Nyt, sata vuotta myöhemmin,
Laulua katsoessa en juurikaan pohtinut paikallisväriä tai sen autenttisuutta: ensimmäisistä kuvista lähtien Stillerin kerronta vei mukanaan. Musiikkitalon esityksessä vaikuttavaa oli se tapa, jolla Järnefeltin musiikki todella palveli draamaa. Kun Gaselli (Lillebil Ibsen) katsoo Olofia etäältä, yksinäisyyteensä vetäytyen, sooloviulu kuvastaa surumielistä eroa. Jo Wasenius kiinnitti vuonna 1919 huomiota kaupunkikohtauksen musiikkiin, ja Helsingin esityksessä koko 17-minuuttinen jakso oli ensimmäisistä pizzicatoista lähtien mieleenpainuva. Olen varmaan katsonut Stillerin
Laulun joskus kokonaan ilman musiikkia, jolloin kohtausten tulkinta tapahtui vain visuaalisesti. Nyt esitystä katsoessa tuntui, että Järnefelt todella osallistuu kohtausten rakentamiseen. Tämä toimi erinomaisesti loppukohtauksessa, johon musiikki loi alusta lähtien päättäväisen tunnelman. Kun Olof palaa Moisioon Kyllikkiä (Edith Erastoff) noutamaan, katsojalle on selvää, mihin suuntaan tapahtumat etenevät ennen kuin Kyllikki edes kertoo, että hän on lupautunut Olofille kirjeitse. Päättäväisyys sopii myös Stillerin Linnankosken tekstistä esille nostamaan lauseeseen, jossa Olof sanoo ottavansa vaimon itselleen, ei Koskelalle. Sukua ja säätyeroa merkittävämpää on se päättäväisyys, jolla yhteiskunnalliset erot voi kuroa umpeen. Jaakko Kuusiston johtamassa esityksessä päätöskohtaus oli vaikuttava loppuhuipennus komealla teokselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti