3. maaliskuuta 2018

He ratsastivat yhdessä (Two Rode Together, 1961)

Tarinan mukaan John Ford suhtautui ristiriitaisin tuntein tai suorastaan vihasi elokuvaansa He ratsastivat yhdessä (Two Rode Together, 1961). Elokuva oli enemmänkin palvelus vanhalle tutulle, Columbian tuottajalle Harry Cohnille, mutta koko produktion ajan Ford ajatteli, että hän oli käsitellyt teemaa paremmin jo elokuvassaan Etsijät (The Searchers, 1956). Tämä on tietysti totta: Etsijät pohtii vaikuttavasti rotuennakkoluuloja ja etnisiä jännitteitä. Ford hankki uuteen elokuvaan luottokäsikirjoittajansa Frank Nugentin, mutta ei silti löytänyt tyydyttävää tulosta. He ratsastivat yhdessä sisältääkin paljon samoja elementtejä kuin Etsijät, ennen kaikkea kysymyksen intiaanien kaappaamista lapsista, heidän kohtalostaan ja mahdollisesta paluustaan takaisin valkoiseen elämänmuotoon.

He ratsastivat yhdessä on kahden western-näyttelijän, Richard Widmarkin ja James Stewartin, näytöstä. Widmark esittää armeijan palveluksessa työskentelevää luutnantti Jim Garya, joka saa tehtäväkseen palkata sheriffi McCaben (James Stewart) hakemaan comanchien käsistä uudisasukkaiden lapsia. Tiettävästi Stewart ei tullut Fordin kanssa kovinkaan hyvin toimeen, ja ehkäpä hankalat henkilökemiat heijastuvat siinä tavassa, jolla McCabesta rakentuu nihkeä, ahne kuva elokuvan alusta lähtien. Toki tarinasta tulee kehityskertomus, jossa McCabe lopulta osoittautuu humaaniksi, siepattujen lasten asemaa ymmärtäväksi taistelijaksi. Viimeisissä kuvissa McCabe lähtee kohti Kaliforniaa pelastamansa, uudisasukkaiden väheksymän Elenan (Linda Cristal) kanssa.

Vaikka He ratsastivat yhdessä jää monin tavoin Etsijöiden varjoon, siinä on samanaikaisesti sekä vaikuttavia että häiritseviä piirteitä, jotka jäävät mieleen. Widmarkin ja Stewartin läsnäolo on jo itsessään katsomisen arvoista, samoin moni kohtaus, kuten lopun tanssiaisjakso, jossa McCabe puolustaa kulttuurien välitilaan jääneitä ihmisiä, olosuhteiden uhreja. Samaan aikaan elokuvan etnisissä käsityksissä on häiritsevää ristiriitaisuutta. Woody Strode esittää hurjaa Kivivasikka-hahmoa, joka tarinassa jää täydellisesti marginaaliin, kun McCabe ampuu hänet hengiltä ennen kuin hahmon kapinallisuuteen on edes ehtinyt tutustua. Vaikka McCabe lopussa poistuukin Elenan kanssa, ja syntyy näennäinen yhteys etnisten ryhmien välille, tuntuu, että valkoisten ja comanchien maailmat ovat peruuttamattoman kaukana toisistaan. Toisaalta, kaikesta tästä huolimatta, elokuvassa viehättää sen klassisuus. Loppu on kuin suoraan antiikin tragediasta. Garyn morsiamella Martylla (Shirley Jones) on soittorasia, joka on aikanaan kuulunut comanchien sieppaamalle pikkuveljelle. Jo tässä vaiheessa katsoja ymmärtää, että soittorasialla on myöhemmin merkitystä veljen kohtalon kannalta. Veli löytyykin, mutta hän ajatuu surmaan ennen kuin on ehtinyt kuulla soittorasiaa. Juuri kun Marty ymmärtää, kuka poika on, lynkkaajat ripustavat hänet lähimpään puuhun. Jakso on kuin suoraan Aristoteleen Runousopin pohjalta rakennettu.

1 kommentti:

Qroquius Kad kirjoitti...

Olisiko Stone Calf sittenkin Kivipohje, eikä Kivivasikka?