Legenda pienestä luusta

Monitaiteellinen ryhmä Kolmas Tila on ravistellut tieteen ja taiteen rajapintaa jo yli kymmenen vuotta. Eilen sai Turun kaupunginteatterin Sopukassa ensi-iltansa Seppo Parkkisen käsikirjoittama Legenda pienestä luusta, joka on synteesi ihmisen historiasta arktisten lintujen näkökulmasta. Esityksen ovat ohjanneet Susanna Airaksinen ja Juha Malmivaara. Skenografiasta vastaa Sari Salmela, äänisuunnittelusta Ville Aalto, musiikista Kari Mäkiranta ja valosuunnittelusta Eero Erkamo. Ohjaus toimii saumattomasti, enkä ainakaan itse pysty arvioimaan, miten ohjaajien roolit ovat punoutuneet toisiinsa esityksen valmisteluvaihteessa. Ruumiillisuus, sanat, äänet ja valot muodostavat kokonaisuuden. Äänimaiseman käytöstä tuli mieleen, että Legendasta saisi myös kuunnelman tai radiofonisen teoksen. Esityksessä on viisi näyttelijää, jotka muuntautuvat linnuiksi, arkeologeiksi, merimiehiksi ja historiallisiksi hahmoiksi:  Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen.

Näytelmän keskiössä on Wrangelinsaari, jonne tutkija Rán Snorradóttir vuonna 2063 saapuu. Rán on 45-vuotias, syntynyt vuonna 2018, meidän nyt-hetkessämme, tilanteessa, jossa tietoisuus ihmisen globaalista vaikutuksesta on käymässä ilmeiseksi. Näytelmässä Wrangelinsaari on kiintopiste, laboratorio, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät. Samalla se on sekä vanhan arktisen reitin etappi että jäänne muinaisesta yhteydestä Euraasian ja Pohjois-Amerikan välillä. Wrangelinsaari on paikka, jossa tila ja aika yhtyvät ja muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Legenda pienestä luusta palaa saarelle kahteen otteeseen, välillä tarina sukeltaa kauas historiaan, mutta kyse ei ole vain ajasta. Legenda vaeltaa tilassa, oman loogisen karttansa ohjaamana, toisen vuosisadan Palestiinaan, vuoden 1783 Pohjois-Atlantille, vuoden 1154 Välimerelle... Näytelmän nimi avautuu kolmannessa kuvaelmassa, joka kertoo tarinan pienestä luusta. Tämä häviämätön luu rinnastuu DNA-kirjastoon, jossa piilee avain ihmisen syvään historiaan. Se on sekä menneisyyden kokemusten tiivistymä että avain tulevaisuuteen.

Kolmas Tila on kehittänyt Legendaa vähitellen vuosien 2016–2018 aikana. Ensimmäinen ja kolmas workshop olivat Aboagora-tapahtuman yhteydessä Sibelius-museossa kesäkuussa 2016 ja elokuussa 2017. Toinen workshop esittäytyi Turun tuomiokirkossa lokakuussa 2016. Ajattelin etukäteen, että helmikuun 2018 esitys olisi osien summa ja kokoaisi yhteen työpajojen tulokset, mutta nyt ensi-iltansa saanut teos onkin neljäs osa, Rán. Se on itsenäinen kokonaisuus. Ensimmäisessä workshopissa Sibelius-museoon porhaltaneet lintuhahmot tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Nyt ”lintumaisuus” oli hillitympää, ehkä siksi, että näytelmän pääpaino on Wrangelinsaaren arktisissa olosuhteissa. Käsikirjoitus mainitsee erityisesti lapintiiran, joka vaeltaa pohjoisesta talvehtimaan Etelämantereen tuntumaan. Lapintiira navigoi elämänsä aikana 2,5 miljoonaa kilometriä. Linnun kyky hahmottaa kolmiulotteista tilaa ja suunnistaa maapallon magneettikenttien mukaan rinnastuu arabialaiseen kartografiin Al-Idrisiin, joka vuonna 1154 yrittää hahmottaa maailmaa ja kuvata sitä kaksiulotteisella pinnalla. Al-Idrisi kohtaa kolme suomalaista lintua, Kakarin, Mettisen ja Storkin, jota näyttävät kovasti merimiehiltä. Varmaankin Al-Idrisi hankki tietojaan niiltä ihmisiltä, jotka vaelsivat ja kokivat vieraita seutuja. Merimiehet tunsivat merilintujen tavat ja reitit ennen kuin ornitologiaa oli keksittykään. Silti tuntuu, että Al-Idrisin pyrkimykset hahmottaa maailmaa ovat väistämättä rajalliset. Lapintiiran käytännöllinen tieto maapallon mittakaavasta on omaa luokkaansa. Kun islantilainen Laki-tulivuori purkautui vuonna 1783, sen vaikutukset olivat globaalit. Pohjois-Amerikassa koettiin ennennäkemättömän kova talvi, ja maapallon keskimääräisen lämpötilan on arvioitu laskeneen asteen verran. Katastrofi oli muistutus väistämättömästä kohtalonyhteydestä kaikkien maanosien välillä, mutta nämä vaikutukset olivat ihmisestä riippumattomia. Kun Legendan alussa Rán Snorradóttir saapuu Wrangelinsaarelle vuonna 2063, ollaan toisenlaisessa maailmassa, jossa ihmisen vaikutus on nähtävissä kaikkialla, etäisimmissäkin paikoissa.

Legenda pienestä luusta kommentoi ihmisen osaa viittaamalla italialaisen Giorgio Agambenin ajatuksiin. Agamben pohti 1990- ja 2000-luvulla useissa teoksissaan roomalaisen lain käsitettä homo sacer. Se viittaa paljaaseen ihmiseen, lainsuojattomaan, ihmiseen, joka on suljettu yhteisön ulkopuolelle. Kun oikeudet riistetään, jää jäljelle vain elämä – ja oikeastaan kysymys siitä, mitä paljas, pelkkä elämä oikeuksien ja vastuiden ulkopuolella voisi olla. Ajatuksen voisi Legendassa tulkita niin, että ihminen on väistämättä suljettu entisen erikoisasemansa ulkopuolelle: meille jää vain elämä kaikessa karuudessaan ja ankaruudessaan. Mutta toisaalta Legenda pienestä luusta katsoo elämää laajasti, ihmisessä ja ihmisen ulkopuolella, ihmisen ja eläimen suhteen kautta, eikä tämä asema ole itsessään hyvä eikä paha. Oikeastaan tämän tietoisuuden synty sisältää toivon tai mahdollisuuden, ja se on synnyttänyt Legendassa vaikuttavan taiteellisen assosiaatioketjun. Inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Ihminen on paljas mutta aina laajemman kokonaisuuden osa.