Lucia di Lammermoor

Oslossa esitetään parhaillaan Gaetano Donizettin oopperaa Lucia di Lammermoor, joka perustuu English National Operan aiempaan produktioon. Donizettin ooppera sai alun perin kantaesityksensä Napolissa vuonna 1835, ja teos perustuu Walter Scottin romaaniin Lammermoorin morsian (The Bride of Lammermoor, 1819), joka puolesaan ammensi 1600-luvun Skotlantiin sijoittuvasta sukukiistasta. Scottin romaanin keskiössä on Edgar Ravenswood, jonka perheen omaisuuden Ashtonin suku on siepannut. Edgar on kuitenkin rakastunut Lucy Ashtoniin, mutta sukukiista tekee rakkauden toteutumisen mahdottomaksi... Jo pelkällä olemassaolollaan Donizettin teos kuvastaa Walter Scottin romaanien herättämää innostusta kaikkialla Euroopassa. Scottin vaikutuspiirissä syntyineitä oopperoitakin oli useita, ja esimerkiksi vain vuotta ennen Donizettin teosta Alberto Mazzucato sävelsi saman romaanin pohjalta oopperansa La fidanzata di Lammermoor (1834) ja sitä ennen Michele Carafa oopperansa Le nozze di Lammermoor (1829). Donizettin tulkinta pohjautuu Salvadore Cammaranon librettoon, jossa tarina etenee Scottin pitkiä juonenkaaria rivakammin, suorastaan elliptisen tehokkaasti, mikä – ainakin Oslon esityksen perusteella – korostaa tarinan epätodellista vaikutelmaa. Lucia di Lammermoor on paitsi sukuvihan ja rakkauden mahdottomuden myös kauhun ja hulluuden kuva. Paljon on tietenkin eroja Scottin romaaniin: kun Edgar romaanissa hukkuu lopussa juoksuhiekkaan, oopperan Edgardo ampuu itsensä ja liittyy Lucian seuraan varjojen maailmassa.

Oslon oopperan esitys oli täysveristä italialaista oopperaa. Kapellimestarina oli erinomainen Dalia Stasevska, Luciana Caroline Wettergreen, Lucian veljenä Enricona Yngve Søberg ja Edgardona Ivan Magrì. Arturoa, jolle Enrico naittaa Lucian selvitäkseen veloistaan, esittää Marius Roth Christensen. Tosin eilisessä esityksessä Christensen oli niin vilustunut, että roolin lauloi näyttämön sivusta nuori tenori Mikkel Skorpen. David Aldenin ohjauksessa perheen ja suvun painolasti tuntuu raskaana esityksen alusta loppuun: Enrico hipelöi äitinsä muotokuvaa, ja välillä kaivaa esiin lapsuutensa leluja, jotka ajan hammas on syönyt. Yhtä lailla menneessä elää Edgardo, joka melkein repeää vihan tunteesta Enricoa kohtaan. 1800-luvun alun porvariskodin kehikko hallitsee näyttämökuvaa, ja voimakkaat valot tulevat niin alhaalta, että henkilöiden varjot heijastuvat seinälle synkkinä ja paninostavina, aivan kuin ihmiset olisivat jo elävinä siirtyneet kuoleman valtakuntaan. Synkkä rinnakkaistodellisuus tuntuu väijyvän joka hetki lähellä. Aldenin korostaa havaittavan maailman kulissinomaisuutta. Ashtoneiden kotitalossa on pieni näyttämö, jonka partaalla Lucia heiluttaa jalkojaan. Ennen pitkää hän on miehisen sukuriidan välikappale, eikä Lucian ei anneta hallita elämäänsä. Naittaessaan sisartaan Arturolle Enrico lopulta sitoo Lucian kiinni sänkyyn, ettei tämä pääsisi karkaamaan. Viimeisen näytöksen oivallus on siirtyä libreton mainitseman hautausmaan sijasta kulissien toiselle puolelle. Katsoja kurkistaakin maailmaa vastakkaiselta puolelta kuin oopperan alussa, ja kaikki tarinassa kääntyy päälaelleen.

Esitystä katsoessa mietin paljon 1800-luvun alun tunteiden historiaa. Jos libretosta eristäisi esiin tunnesanat, niitä olisi epäilemättä paljon: vihan ja rakkauden ohella myös kauhu, pelko, suru, hämmennys, kateus, katkeruus, katumus... Lucia di Lammermoorin maailmassa menneisyys on vain aave,  painostava muisto tai kunnia, jota täytyy pakonomaisesti pitää yllä. Samaan aikaan oopperan maailmasta puuttuu tulevaisuus: toivon pilkahdustakaan ei ole. Surmattuaan Arturon Lucia saa hulluuskohtauksen ja heittää henkensä. Jäljelle jäävät vain hautakuvat ja kehyksiin laitetetut esi-isät. Jos 1800-luvun alun fiktiossa rakkauden haave saa joskus utooppisia piirteitä, Lucia di Lammermoorissa tämä haave riistetään pois. Loppukohtauksen painostavuudessa, Edgardon kauniista kuolinaariasta huolimatta, on vaikea uskoa, että rakastetut koskaan toisiaan näkisivät. Tämä kaikki kuulostaa synkältä, mutta Donizettin musiikki on korvia hivelevää. Ensimmäisen näytöksen toinen kohtaus alkaa korvia hivelevällä pitkällä harppusoololla, joka tuo mieleen Donizettin sonaatin huilulle ja harpulle. Oopperan lopussa sointivärejä rikastaa lasiharmonikka, jonka hauraus ennakoi Lucian sielun vähittäistä pirstoutumista.