Pelham 1-2-3 kaapattu (The Taking of Pelham One Two Three, 1974)

Joseph Sargentin elokuvista olen tainnut viimeksi nähdä tv-tuotannon Yö jolloin Amerikka kauhistui (The Night That Panicked America, 1975), joka kertoo Orson Wellesin legendaarisen kuunnelman aiheuttamasta paniikista. Sargeant, oikealta nimeltään Giuseppe Sorgente (1925–2014), ohjasi pääasiassa televisiolle mutta teki myös muutaman elokuvan valkokankaalle. Näistä tunnetuimpia on John Godeyn, eli Morton Freedgoodin, jännitysromaaniin perustuva Pelham 1-2-3 kaapattu (The Taking of Pelham One Two Three, 1974), jonka YLE Teema esitti eilen illalla. Sargentin elokuvaa on helppo katsoa: se tuntuu oikeastaan kestoaan napakammalta, David Shiren musiikki rytmittää elokuvaa alkuteksteistä lähtien, ja taitava editointi yhdistää sujuvasti toisiinsa New Yorkin metrojärjestelmän komentokeskuksen hulinan ja maan alla tapahtuvan kaappausdraaman. Tuntuu, että Pelham 1-2-3 kaapattu on niitä 1970-luvun alun toimintaelokuvia, jotka palasivat estetiikassaan klassisen Hollywoodin hyveisiin mutta joissa samalla oli nyky-yhteiskuntaa kommentoivaa lakonisuutta. Tällä tyylillä on ollut jatkajia näihin päiviin asti.

Pelham 1-2-3 kaapattu on metroelokuva, ja sen voisi esittää samassa sarjassa Luc Bessonin Subwayn (1985) kanssa. Tarina alkaa vetävästi juuri maan alla, jossa etäisesti toisiaan muistuttavat, viiksekkäät, silmälaseihin sonnustautuneet roistot, herrat Blue (Robert Shaw), Green (Martin Balsam), Grey (Héctor Elizondo) ja Brown (Earl Hindman), kaappaavat metron, vaativat miljoona dollaria ja uhkaavat ampua panttivangit yksi kerrallaan, jos vaatimuksiin ei suostuta. Metropoliisia johtaa Garber (Walter Matthau), joka on suuren osan ajasta komentokeskuksessa mikrofonin ääressä. Pelham 1-2-3 kaapattu esittää fiktiivisen maailman, eikä ihme, että lopputeksteissä korostetaan, miten kuva New Yorkin joukkoliikenteestä on täysin kuviteellinen, kuten myös kaikki henkilöhahmot. Elokuvassa puhutaan roisisti, ja seksistiset ja rasistiset kommentit sinkoilevat niin Garberin kuin Mr. Bluen repliikeistä. Surkein kaikista on New Yorkin pormestari, joka potee järkyttävää flunssaa, luulee kaikkien patologisesti vihaavan itseään eikä ylipäätään jaksa kiinnostua uhanalaisista panttivangeista kuin vain siksi, että he ovat potentiaalisia äänestäjiä. Flunssa on lopulta ratkaisu, sillä Mr. Green aivastelee koko keikan ajan, ja juuri se on ratkaiseva johtolanka. Pelhamia katsoessa tulee mieleen William Friedkinin pari vuotta aiemmin valmistunut Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971): yhdistävä tekijä on Owen Roizmanin karhea, kelmeä kuvaus, joka rakentaa suurkaupungin elämästä ankaran ja raadollisen kuvan.