Apashien kapina (Old Shatterhand, 1964)

Harald Reinlin ohjaama Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee, 1962) toi valkokankaalle Karl Mayn lännenromaanien hahmot, Old Shatterhandin (Lex Barker) ja Winnetoun (Pierre Brice). Menestystarina jatkui Reinlin westernillä Winnetou (1963) ja argentiinalaissyntyisen ohjaajan Hugo Fregonesen ohjauksella Apashien kapina (Old Shatterhand, 1964). Apashien kapina valmistui itse asiassa samaan aikaan, kun Sergio Leone oli viimeistelemässä elokuvansa Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), jota pidetään käännekohtana eurowesternin historiassa. Mutta huonosti ei mennyt länsisaksalais-italialais-ranskalais-jugoslavialaisena yhteistuotantona valmistuneella Apashien kapinallakaan: pelkästään Länsi-Saksassa keräsi vuodessa yli kolme miljoonaa katsojaa. Vaikka Reinlin ohjausten katsomisesta on ehtinyt jo vierähtää aikaa, tuntuu, että Fregonese on ohjaajana napakampi: otteessa on sitä samaa karheutta, joka tuli tutuksi italowesternien tyylissä. Riz Ortolanin musiikki rakentaa niin ikään tunnelmaa hienosti. Lex Barker ei tosin tässäkään elokuvassa ole erityinen luonnenäyttelijä, mutta Pierre Bricen Winnetoussa on ripaus aristokraattisuutta – ja myös traagisuutta, varsinkin kohtauksessa, jossa hän menettää poikansa Tujungan.

Apashien kapina, kuten edeltävätkin Karl May -lännenelokuvat, olivat 1960-luvun alun yhteistyötä rautaesiripun yli. Ulkokuvaukset tehtiin pääosin Jugoslaviasta, josta löytyivät Villin Lännen maisemat. Samoille seuduille hakeutuivat samaan aikaan myös itäsaksalaiset elokuvantekijät. Apashien kapinan maisemallista kohokohtaa edustavat Krkan putoukset Kroatiassa, ja tähän maisemaan Shatterhand saapuu elokuvassa kahdesti, sekä alussa että lopun ratkaisun hetkinä. Elokuvaa katsoessa jää miettimään, kuinka tunnettu nähtävyys Krkan luonnonpuisto oli 60-luvun alun katsojille Länsi-Euroopassa. Kroatian ohella elokuvaa kuvattiin myös Montenegrossa. Sisäkuvaukset tehtiin Berliinissä.