Pyhä Januarius (Operazione San Gennaro, 1966)

Dino Risi ohjasi 1960-luvun alussa kaksi loistavaa komedia, Playboy (Il sorpasso, 1962) ja Hirviöt (I mostri, 1963). Niiden katsomisesta on jo vierähtänyt aikaa, joten on hyvä palata Risin tuotannon pariin. Pyhä Januarius

(Operazione San Gennaro, 1966) ei ole lainkaan samaa tasoa, mutta toki kiinnostava sekä aikakauden rikoskomediana että napolilaisen elämänmenon mytologisoijana. Pyhä Januarius on ilmiselvästi saanut vaikutteita Jules Dassinin kaksi vuotta aiemmin ohjaamasta, kansainväliseksi menestykseksi osoittautuneesta Topkapista (1964), jossa niin ikään seurattiin koomisen ryhmän epätoivoista ryöstöyritystä. Kun Topkapissa seikkailtiin Istanbulissa, Dino Risin vastine sijoittuu Napoliin. Pyhä Januarius, San Gennaro, oli Beneventon piispa, joka kuoli marttyyrinä 300-luvun alussa ja josta tuli Napolin suojeluspyhimys. 

Pyhä Januarius on suunniteltu Napolin ylistyslauluksi ja sen myyttisyyden korostajaksi. Elokuvasta voi löytää lähestulkoon kaiken, mitä sana Napoli tuo mieleen. Alkusysäyksen tarinalle antaa yhdysvaltalainen seikkailijapariskunta, joka on saanut päähänsä Pyhän Januariuksen pyhäinjäännökseen sisältyvien korujen varastamisen. Pariskunta ottaa yhteyttä paikalliseen mestarivarkaaseen ja playboyhin Dudùun (Nino Manfredi), joka taivuttelun jälkeen päättää osallistua yritykseen. Dino Risi asettaa vastakkain kansainvälisen vaikutuksen ja napolilaisen identiteetin: katsojaa ei yllätä lopputulos, jossa Pyhän Januariuksen kultti lopulta voittaa yhdysvaltalaisen invaasion häikäilemättömät tavoitteet. Pyhän Januariuksen aarteet kuuluvat kansalle, ja loppukohtauksessa ne esitetäänkin kaikkien omaisuutena. Pyhä Januarius muuten tunnetaan veri-ihmeestään, jossa pyhimyksen kuivunut veri muuttuu juoksevaksi. Tätä ihmettä kuvataan elokuvan alussa. 

Keltainen nauha (She Wore A Yellow Ribbon, 1949)

John Fordin Keltainen nauha (She Wore A Yellow Ribbon, 1949) on lännenelokuvan suurimpia klassikoita. Se oli keskimmäinen osa ratsuväritrilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Apassilinnake (Fort Apache, 1948) ja kolmas Rio Grande (1950). Keltaisen nauhan alkutekstejä katsoessa mieleeni muistuvat 80-luvulla vietetyt hetket elokuva-arkiston esityksissä. Pystyn vieläkin tavoittamaan sen tunteen, kun valkokankaalle heijastuvat pitkään odotetun elokuvan ensimmäiset kuvat. Katsoja tiedostaa edessä olevien hetkien ainutkertaisuuden. Juuri 80-luvulla alkoi tallenteiden aikakausi, ja vähitellen Keltaisen nauhan kaltaisen teoksen saattoi katsoa Beta- tai VHS-nauhalta, myöhemmin dvd-levyltä tai Bluray-levyltä. Mutta tallenteiden tuloa ei oikein osannut vielä kuvitella 80-luvun alussa, ainakaan koko laajuudessaan. Jos oikein muistan, näkemäni filmikopio oli kulunut, täynnä naarmuja, varsinkin kelanvaihtojen kohdalla. Mutta se ei vähentänyt katselukokemuksen hohdokkuutta.

Keltaisen nauhan päähenkilö on ratsuväen kapteeni Nathan Brittles (John Wayne), joka on jäämässä eläkkeelle muutaman päivän kuluessa. Eletään vuotta 1876. Tieto kenraali Custerin kärsimästä tappiosta on kiirinyt Fort Starkeen, yksinäiseen ratsuväen tukikohtaan. Brittlesin viimeiset päivät ovat haasteelliset: reservaateissa on levottomuutta, ja samaan aikaan Brittles saa tehtäväkseen järjestää saattueen postivaunuille. Vaikka ote on alussa humoristinen, tarina saa melankolisia sävyjä. Brittles käy välillä vaimonsa haudalla, hiljentymässä ja kertomassa kuulumisia. Hän edustaa vanhempaa sukupolvea, jonka on väistyttävä uuden aikakauden ja uusien haasteiden tieltä.

Keltainen nauha on kuvattu Monument Valleyn loisteliaissa maisemissa. John Ford antoi kuvaaja Winton C. Hochille ohjenuoraksi Frederic Remingtonin taiteen, ja hienosti Hollywoodin Technicolor-värit ovat taipuneet 1800-luvun maalausten henkeen. Luonto ja maisema hallitsevat. Vaikuttava on kohtaus, jossa ratsuväki katsoo biisonien paluuta entisille asuinseuduilleen. Yhtä mieleenpainuvia ovat sään ja valon vaihtelut. Elokuvan loppu on korostuneen patrioottinen, mutta tuntuu kuin Ford olisi halunnut lopettaa tanssiaisiin, joiden aikana Brittles vaeltaa jälleen puolisonsa haudalle. Tällainen lopetus olisi sopinut elokuvan henkeen. 

Keltaisen nauhan erikoisin yksityiskohta on hetki, jossa Wagner-niminen seppä nähdään ahjonsa ääressä. Juuri tuossa kohdassa säveltäjä Richard Hageman siteeraa häivähtävän hetken Richard Wagnerin Siegfried-oopperaa! 

The Ghost Writer - Haamukirjailija (The Ghost Writer, 2010)

Roman Polanski ohjasi trillerin The Ghost Writer (2010) Robert Harrisin romaanin Haamukirjailija (The Ghost, 2007) pohjalta. Keskiössä on Iso-Britannian kuvitteellinen ex-pääministeri Adam Lang (Pierce Brosnan). Harrisin romaanin julkaisemisen yhteydessä media tulkitsi Langin hahmon viittaavaan Tony Blairiin, mutta Harris itse ei käsittääkseni tällaista koskaan väittänyt tai vahvistanut. Tarina flirttailee kysymyksillä, jotka liittyvät 2000-luvun kansainväliseen politiikkaan, sotaan terrorismia vastaan ja Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Polanskin tulkinta vei kuitenkin oman huomioni kokonaan muihin kysymyksiin kuin aktuaaliseen poliittiseen maailmaan.

Polanski johdattaa The Ghost Writerin film noir -henkiseksi trilleriksi. Ratkaisu on luonteva, kun ajatellaan, että Polanski oli Chinatownillaan (1974) neo-noirin kehittelijöitä. Elokuvan päähenkilö on haamukirjoittaja (Ewan McGregor), jonka nimeä ei käsittääkseni koskaan mainita. Haamukirjottaja saa tehtäväkseen jatkaa Langin omaelämäkerran työstämistä, kun edellinen kirjoittaja on löytynyt kuolleena. Vähitellen vyyhti alkaa paljastua. Tällaiselle filmihullulle oli erityinen nautinto seurata elokuvan film noir -viittauksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa haamukirjoittaja saapuu Langin luksuspiilopirttiin, taustalta kuuluu Langin puolison Ruthin (Olivia Williams) ääni, joka tietysti jo ennakoi Ruthin merkitystä Langin taustavaikuttajana, mutta se tuo myös mieleen monen film noir -klassikon sisääntulokohtaukset à la Syvä uni.

Haamukirjoittajalla ei elokuvassa todellakaan ole nimeä, vaikka kuolleella edeltäjällä sellainen on. Jo tämä asetelma tekee päähenkilöstä epätodellisen tuntuisen. Hänelle ei ole paikkaa elokuvan fiktiivisessä maailmassa. Hän jää haamuksi, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Loppuratkaisu korostaa tätä, varsinkin kun katsoja ei edes näe päähenkilön kohtaloa.

München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021)

Melkein vahingossa on tullut katsottua Robert Harrisin kirjoihin tai käsikirjoituksiin perustuvia elokuvia. Netflixin tuottama tuore vakoiluelokuva München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021) perustuu Harrisin romaaniin vuodelta 2017. Romaani ja elokuva sijoittuvat vuoteen 1938 ja kuvaavat Münchenin neuvotteluja, joissa Saksa, Italia, Ranska ja Iso-Britannia sopivat Tšekkoslovakian sudeettialueen jättämisestä Saksan armoille. Aihe on kieltämättä ajankohtainen, sillä se käsittelee, tai pikemminkin viittaa, tilanteeseen, jossa neuvottelukumppanit kävelevät itsenäisen valtion suvereniteetin yli. Elokuva seuraa tapahtumia pitkälti Iso-Britannian kannalta, ja keskeisenä henkilönä on pääministeri Neville Chamberlain (Jeremy Irons), joka pyrkii säilyttämän rauhan hinnalla millä hyvänsä. Sudeettialueet ovat hinta rauhan säilymisestä.

Elokuvan ammentaa toistaa maailmansotaa edeltävistä ratkaisun päivistä. Tämän historiallisen tilanteen sisään on upotettu fiktiivinen tarina ystävyksistä, englantilaisesta ja saksalaisesta. Hugh Legat (George MacKay) ja Paul von Haartman (Jannis Niewohner) ovat entisiä opiskelutovereita, joiden tiet ovat erkaantuneet. Eroon on myös ideologinen syy, sillä Paulista näyttää kasvaneen natsihallinnon kannattaja. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Paulista tulee vakooja, joka yrittää toimittaa briteille tärkeää dokumenttia Hitlerin intentioista – olettaen, että aineisto vaikuttaisi tapahtumien kulkuun. Menemättä tarkemmin juoneen ja sen käänteisiin jäin pohtimaan, minkälaista kuvaa elokuva ylipäätään rakentaa rauhanpyrkimyksistä sodan varjossa. Jos aikanaan Tšekkoslovakian intressit eivät paljoakaan painaneet neuvottelupöydässä, eivät ne saa erityistä painoarvoa elokuvatulkinnassakaan. Ehkä elokuva, kuten pohjana ollut romaanikin, ovat saaneet käyttövoimansa Krimin miehityksen tapahtumista, Euroopan ajankohtaisista haasteista, mutta lopulta fokus tuntuu kääntyvän liiaksikin länteen, Chamberlainin motiiveihin ja pyrkimyksiin. Pienen valtion intressit jäävät fiktion maailmassa yhtä marginaaliin kuin reaalipolitiikan todellisuudessa. 

Ohjaaja Christian Schwochow on tiettävästi ohjannut muutaman jakson tv-sarjaa The Crown, ja hän kuvaakin sujuvasti tapahtumien kulkua. Näyttelijäsuorituksista vakuuttavin ei ole kumpikaan nuorista ystävyksistä vaan Ulrich Matthesin esittämä Hitler. Matthes muistetaan Perikato (Der Untergang, 2004) -elokuvan Goebbelsinä. Tässä tulkinnassa Hitler puhuu lähes luonnottoman hitaasti ja kulmikkaasti, täysin toisella tavoin kuin Bruno Ganzin esittämä hahmo Perikadossa. Matthesin tulkitsema Hitler katsoo maanisen pistävästi ja tuntuu porautuvan vastaantulijoihin. 

Billy Ellliot (2000)

Stephen Daldryn elokuva Billy Elliot (2000) sattui tulemaan televisiosta, joten katsoin sen pitkästä aikaa. Käsittääkseni Daldryn tausta on teatterissa, josta vahva henkilöohjaus kumpuaa. Billy Elliot oli hänen läpimurtonsa elokuvaohjaajana, ja sittemmin ura on jatkunut muun muassa elokuvilla Tunnit (Hours, 2002) ja Lukija (The Reader, 2008). Daldry on ohjannut myös muutaman jakson tv-sarjaa The Crown. Billy Elliot on olemukseltaan peribrittiläinen elokuva, ainakin siinä mielessä, että se ammentaa brittiläisen luokkayhteiskunnan vastakkainasetteluista. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Everingtonin kaupunkiin, joka kantaa 1800-luvun perintöä: kaivoskaupungissa työläisten asunnot seuraavat toistaan yksitoikkoisena jonona. Päähenkilö Billy (Jamie Bell) on 11-vuotias poika, joka haluaisi balettitanssijaksi. Haaveiden ja karun todellisuuden välillä on raju ristiriita.

Billyn isä Jackie (Gary Lewis) on yksinhuoltaja, hiilikaivostyöläinen, jonka elämän lakko vie ahtaalle. Eletään 1980-luvun alkupuolen vuosia. Ensimmäisellä katsomiskerralla minua häiritsi se, että isän korkeakulttuurinvastaisuus kuvattiin melkein patologisesti, mutta käänne tapahtui elokuvassa kuitenkin melko nopeasti. Nyt katsottuna kohtaus, jossa isä ymmärtää poikansa haaveiden merkityksen, oli kuitenkin vaikuttava. Ehkä Daldry oli oikeassa kuvatessaan mielipiteen muutoksen äkillisenä murtumisena. Kyky ylittää raja-aitoja on ylipäätäänkin Billy Elliotissa parasta. Lopun aikahyppy vahvistaa nyt-hetken ratkaisujen kauaskantoisuuden. Kun ajassa siirrytään eteenpäin, Billy on siirtynyt toiseen maailman, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman kulttuuristen raja-aitojen kyseenalaistamista.

Mr. Holmes (2015)

Bill Condonin ohjaama Mr. Holmes (2015) perustuu yhdysvaltalaisen Mitch Cullinin romaaniin A Slight Trick of the Mind (2005), jonka päähenkilönä on ikääntynyt Sherlock Holmes. Jos olen ymmärtänyt oikein, Holmesin hahmon tekijänoikeussuoja on rauennut, ja siinä mielessä mahdollisuudet kuvitella uusia Sherlock-tarinoita ovat loputtomat. Cullinin romaanin kiinnostavuus on tarinan sijoittuminen Sir Arthur Conan Doyleen nähden kauas tulevaisuuteen, vuoteen 1947. Sherlock Holmes vierailee tässä elokuvassa jopa toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa ja näkee Hiroshiman katastrofin karun maiseman. Elokuvassa ollaan kovin toisenlaisessa maailmassa kuin siinä, mihin yleensä on totuttu. Mr. Holmes korostaa, että tämä tarina on nimenomaan Holmesin itsensä kertoma, ei Watsonin. Elokuvan alussa kertomuksen loppu on tosin kaikkea muuta kuin selvä: vanheneva Holmes on jo pitkään ollut eläkkeellä ja kesken jäänyt tapaus vaivaa mieltä. 

Bill Condonin tulkinnassa Sherlock Holmesia esittää Ian McKellen, joka oli kuvausten aikaan 76-vuotias. Elokuvan kuvitteellisessa maailmassa Sherlock Holmes on käsittääkseni 93-vuotias. En muista vähään aikaan nähneeni elokuvaa, jossa jo suhteellisen ikääntynyt näyttelijä on maskeerattu vielä ikääntyneemmäksi. Tai oikeastaan elokuvassa on kaksi aikatasoa, sillä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta takaudutaan välillä kolme vuosikymmentä taaksepäin. McKellen näyttelee siis sekä yli 90-vuotiasta että vähän päälle 60-vuotiasta. Tämä toimii yllättävän hyvin ja luontevasti, vaikka varmaankin ohjaaja on joutunut pitkään harkitsemaan, miten aikatasojen merkitseminen parhaiten onnistuisi. Ian McKellen onnistuu erinomaisesti esittämään yli 90-vuotiaan vanhuksen haurautta. Mr. Holmes käsittelee paitsi vanhenemista ja orastavaa muistisairautta myös empatiaa, tai pikemminkin kykenemättömyyttä empatiaan. Vasta myöhäisellä iällä Holmesille valkenee, mitä myötätunto tarkoittaa.

Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019)

Roman Polanskin draaman Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019) ammentaa lähtökohtansa 1800-luvun lopun tapahtumasarjasta, joka sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Vuonna 1894 Alfred Dreufys tuomittiin Ranskassa vakoilusta saksalaisten hyväksi ja lähetettiin Pirunsaarelle. Todisteet olivat olemattomat. Skandaali teki näkyväksi ylemmän upseeriston juutalaisvastaisuuden. Dreyfus vapautui vasta vuonna 1906, jolloin hänen sotilasarvonsa palautettiin. Dreyfuksen tapaus, joka tunnetaan myös Emile Zolaan kuuluisan kirjoituksen johdosta, oli jo aikanaan myös elokuvatapaus. Georges Méliès teki vuonna 1899 elokuvan La dégradation, jossa Dreyfusin sotilasarvon tunnukset seremoniallisesti riistetään. Polanski tekee kunniaa elokuvahistorialle aloittamalla oman tulkintansa juuri tästä hetkestä: elokuvan alussa katsoja kuulee sotilaiden rytmikkäät askeleet, ja Dreyfus häpäistään julkisesti, kaikkien edessä. 

Polanskin Dreyfus-tulkintaa on ehditty jo arvioida monelta kannalta. Sen on katsottu kommentoivan 2000-luvun kiristyvää ilmapiiriä, erityisesti antisemitismin nousua. Sitä on tulkittu myös Polanskin omaa henkilöhistoriaa vasten: hänhän on ollut oikeusistuinta paossa. Upseeria ja vakoojaa voi toki katsoa myös historiallisena elokuvana, menneisyyden tulkintana. Tässä olennaista on, että tarinalle on annettu salapoliisitarinan kaltaista painotusta. Prosessia seurataan majuri Georges Picquartin (Jean Dujardin) näkökulmasta. Picquart saa selville oikean vakoojan, mutta järjestelmä ummistaa faktoilta silmänsä. Käsikirjoitus on uskottava, mutta ehkä sitäkin enemmän minuun vaikuttivat pienet yksityiskohdat, valaistus ja interiöörit, jotka rakentavat vakuuttavan aikalaismaailman. Elokuva liikkuu pitkälti sisätiloissa, ja erityisesti luonnollisen tuntuinen valaistus sopii tähän erinomaisen hyvin.