Stephen Daldryn elokuva
Billy Elliot (2000) sattui tulemaan televisiosta, joten katsoin sen pitkästä aikaa. Käsittääkseni Daldryn tausta on teatterissa, josta vahva henkilöohjaus kumpuaa.
Billy Elliot oli hänen läpimurtonsa elokuvaohjaajana, ja sittemmin ura on jatkunut muun muassa elokuvilla
Tunnit (Hours, 2002) ja
Lukija (The Reader, 2008). Daldry on ohjannut myös muutaman jakson tv-sarjaa
The Crown.
Billy Elliot on olemukseltaan peribrittiläinen elokuva, ainakin siinä mielessä, että se ammentaa brittiläisen luokkayhteiskunnan vastakkainasetteluista. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Everingtonin kaupunkiin, joka kantaa 1800-luvun perintöä: kaivoskaupungissa työläisten asunnot seuraavat toistaan yksitoikkoisena jonona. Päähenkilö Billy (Jamie Bell) on 11-vuotias poika, joka haluaisi balettitanssijaksi. Haaveiden ja karun todellisuuden välillä on raju ristiriita.
Billyn isä Jackie (Gary Lewis) on yksinhuoltaja, hiilikaivostyöläinen, jonka elämän lakko vie ahtaalle. Eletään 1980-luvun alkupuolen vuosia. Ensimmäisellä katsomiskerralla minua häiritsi se, että isän korkeakulttuurinvastaisuus kuvattiin melkein patologisesti, mutta käänne tapahtui elokuvassa kuitenkin melko nopeasti. Nyt katsottuna kohtaus, jossa isä ymmärtää poikansa haaveiden merkityksen, oli kuitenkin vaikuttava. Ehkä Daldry oli oikeassa kuvatessaan mielipiteen muutoksen äkillisenä murtumisena. Kyky ylittää raja-aitoja on ylipäätäänkin Billy Elliotissa parasta. Lopun aikahyppy vahvistaa nyt-hetken ratkaisujen kauaskantoisuuden. Kun ajassa siirrytään eteenpäin, Billy on siirtynyt toiseen maailman, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman kulttuuristen raja-aitojen kyseenalaistamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti