Keltainen nauha (She Wore A Yellow Ribbon, 1949)

John Fordin Keltainen nauha (She Wore A Yellow Ribbon, 1949) on lännenelokuvan suurimpia klassikoita. Se oli keskimmäinen osa ratsuväritrilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Apassilinnake (Fort Apache, 1948) ja kolmas Rio Grande (1950). Keltaisen nauhan alkutekstejä katsoessa mieleeni muistuvat 80-luvulla vietetyt hetket elokuva-arkiston esityksissä. Pystyn vieläkin tavoittamaan sen tunteen, kun valkokankaalle heijastuvat pitkään odotetun elokuvan ensimmäiset kuvat. Katsoja tiedostaa edessä olevien hetkien ainutkertaisuuden. Juuri 80-luvulla alkoi tallenteiden aikakausi, ja vähitellen Keltaisen nauhan kaltaisen teoksen saattoi katsoa Beta- tai VHS-nauhalta, myöhemmin dvd-levyltä tai Bluray-levyltä. Mutta tallenteiden tuloa ei oikein osannut vielä kuvitella 80-luvun alussa, ainakaan koko laajuudessaan. Jos oikein muistan, näkemäni filmikopio oli kulunut, täynnä naarmuja, varsinkin kelanvaihtojen kohdalla. Mutta se ei vähentänyt katselukokemuksen hohdokkuutta.

Keltaisen nauhan päähenkilö on ratsuväen kapteeni Nathan Brittles (John Wayne), joka on jäämässä eläkkeelle muutaman päivän kuluessa. Eletään vuotta 1876. Tieto kenraali Custerin kärsimästä tappiosta on kiirinyt Fort Starkeen, yksinäiseen ratsuväen tukikohtaan. Brittlesin viimeiset päivät ovat haasteelliset: reservaateissa on levottomuutta, ja samaan aikaan Brittles saa tehtäväkseen järjestää saattueen postivaunuille. Vaikka ote on alussa humoristinen, tarina saa melankolisia sävyjä. Brittles käy välillä vaimonsa haudalla, hiljentymässä ja kertomassa kuulumisia. Hän edustaa vanhempaa sukupolvea, jonka on väistyttävä uuden aikakauden ja uusien haasteiden tieltä.

Keltainen nauha on kuvattu Monument Valleyn loisteliaissa maisemissa. John Ford antoi kuvaaja Winton C. Hochille ohjenuoraksi Frederic Remingtonin taiteen, ja hienosti Hollywoodin Technicolor-värit ovat taipuneet 1800-luvun maalausten henkeen. Luonto ja maisema hallitsevat. Vaikuttava on kohtaus, jossa ratsuväki katsoo biisonien paluuta entisille asuinseuduilleen. Yhtä mieleenpainuvia ovat sään ja valon vaihtelut. Elokuvan loppu on korostuneen patrioottinen, mutta tuntuu kuin Ford olisi halunnut lopettaa tanssiaisiin, joiden aikana Brittles vaeltaa jälleen puolisonsa haudalle. Tällainen lopetus olisi sopinut elokuvan henkeen. 

Keltaisen nauhan erikoisin yksityiskohta on hetki, jossa Wagner-niminen seppä nähdään ahjonsa ääressä. Juuri tuossa kohdassa säveltäjä Richard Hageman siteeraa häivähtävän hetken Richard Wagnerin Siegfried-oopperaa!