Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019)

Roman Polanskin draaman Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019) ammentaa lähtökohtansa 1800-luvun lopun tapahtumasarjasta, joka sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Vuonna 1894 Alfred Dreufys tuomittiin Ranskassa vakoilusta saksalaisten hyväksi ja lähetettiin Pirunsaarelle. Todisteet olivat olemattomat. Skandaali teki näkyväksi ylemmän upseeriston juutalaisvastaisuuden. Dreyfus vapautui vasta vuonna 1906, jolloin hänen sotilasarvonsa palautettiin. Dreyfuksen tapaus, joka tunnetaan myös Emile Zolaan kuuluisan kirjoituksen johdosta, oli jo aikanaan myös elokuvatapaus. Georges Méliès teki vuonna 1899 elokuvan La dégradation, jossa Dreyfusin sotilasarvon tunnukset seremoniallisesti riistetään. Polanski tekee kunniaa elokuvahistorialle aloittamalla oman tulkintansa juuri tästä hetkestä: elokuvan alussa katsoja kuulee sotilaiden rytmikkäät askeleet, ja Dreyfus häpäistään julkisesti, kaikkien edessä. 

Polanskin Dreyfus-tulkintaa on ehditty jo arvioida monelta kannalta. Sen on katsottu kommentoivan 2000-luvun kiristyvää ilmapiiriä, erityisesti antisemitismin nousua. Sitä on tulkittu myös Polanskin omaa henkilöhistoriaa vasten: hänhän on ollut oikeusistuinta paossa. Upseeria ja vakoojaa voi toki katsoa myös historiallisena elokuvana, menneisyyden tulkintana. Tässä olennaista on, että tarinalle on annettu salapoliisitarinan kaltaista painotusta. Prosessia seurataan majuri Georges Picquartin (Jean Dujardin) näkökulmasta. Picquart saa selville oikean vakoojan, mutta järjestelmä ummistaa faktoilta silmänsä. Käsikirjoitus on uskottava, mutta ehkä sitäkin enemmän minuun vaikuttivat pienet yksityiskohdat, valaistus ja interiöörit, jotka rakentavat vakuuttavan aikalaismaailman. Elokuva liikkuu pitkälti sisätiloissa, ja erityisesti luonnollisen tuntuinen valaistus sopii tähän erinomaisen hyvin.