Miehen mitta (Edge of the City, 1957)

Martin Ritt (1914–1990) ohjasi esikoiselokuvansa Miehen mitta (Edge of the City) 42-vuotiaana vuonna 1956, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavan vuoden tammikuussa. Ritt oli joutunut vuosikymmenen kuluessa mustalle listalle, mutta kommunistijahdin laannuttua ura elokuva-alalla tuli mahdolliseksi. Hänellä oli jo kokemusta satojen näytelmien ohjaajana, ja hän oli luonut uraa myös televisio-ohjaajana ja -tuottajana. Robert Alan Aurthurin käsikirjoittama televisionäytelmä teki Rittiin vaikutuksen, vaikkakin tekstissä oli paljon samaa kuin Elia Kazanin menestyselokuvassa Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Myös Miehen mitta sijoittui New Yorkin satamaan, jonka korruptoituneessa ympäristössä päähenkilö yrittää selviytyä. Televisuaalisuus tulee mieleen jo Rittin elokuvien ensimmäisistä kuvista: hän käyttää poikkeuksellisen paljon lähikuvia, jotka tuovat tapahtumat ja tilanteet lähelle katsojaa.

Miehen mitan päähenkilö on Axel Nordmann (John Cassavetes). Heti alussa ilmenee, että hän on lähtenyt kotikonnuiltaan ja etsii työtä New Yorkista. Axel saa töitä, mutta joutuu heti satamayhteisön oudon hierarkian pelinappulaksi. Hän joutuu Charlie Malickin (Jack Warden) ryhmään, jossa palkasta pitää maksaa provisio työnjohtajalle. Pian Axel ystävystyy Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa, muuttaa tämän naapurustoon ja tutustuu myös Tommyn puolisoon Lucyyn (Ruby Dee). Tommylle Axel lopulta paljastaa syyn pakoretkeensä: hän kokee olevansa vastuussa veljensä kuolemasta ja on vielä tämän lisäksi lähtenyt asepalveluksesta omille teilleen. 

Miehen mitta käsittelee teemoja, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi Martin Rittin elokuvista: hän käsittelee rasismia, korruptiota, yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan yksilöön kohdistamaa painostusta. Axel ja Tommy ovat ystäviä etnisten rajojen yli, mutta lopulta Charlie Malickin patologinen rasismi koituu myös ystävyyden kohtaloksi. Elokuvan loppu ei kuitenkaan ole täysin vailla toivoa, sillä Axel uskaltaa uhmata satamatyöntekijöiden hierarkiaa ja ennakkoluuloja. Erityisen vaikuttavia ovat mielestäni Axelin puhelinkeskustelut vanhempiensa kanssa. Alussa Axel vain soittaa kotiin kuullakseen vanhempiensa äänen, mutta lopussa hän rohkenee avata suunsa. Vaikka elokuva käsittelee raskaita kysymyksiä, vanhempien osoittama armollisuus ja hyväksyntä luo toivoa paremmasta. Kaikille John Cassavetesin ja Sidney Poitier'n ystäville tämä on välttämätöntä katsottavaa!