Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922)

Erich von Stroheimin omintakeinen tuotanto pitäisi katsoa säännöllisin väliajoin. Stroheimin yhdessä Carl Laemmlen kanssa tuottama Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922) oli syntyessään maailman kallein elokuva. Se oli piinaava produktio, jota varten Monte Carlo ja Ranskan Riviera lähestulkoon rakennettiin uudelleen Kalifornian rannikolle. Kustannukset kaatuivat tuotantoyhtiön syliin, eikä painajaismaiselle tuotannolle ollut tulla loppua. Alkuperäisestä ensi-iltakopiosta tuli poikkeuksellisen pitkä: sillä oli mittaa lähes kolme ja puolituntia. Tuotantoyhtiö leikkasi sen lyhyemmäksi, ja voidaan vain kuvitella, miltä Stroheimin lavea kokonaisuus on näyttänyt. Nykyisellä restauroidulla kopiolla on mittaa 142 minuuttia. Restauroinnista huolimatta elokuva on alusta loppuun todella materiaalinen, karhea, ja valonsäteetkin näyttävät rakeiselta hiukkasvirralta. Filminauhan läsnäolo vangitsee katsojan vastustamattomasti.

Hupsut vaimot alkaa Monte Carlossa ja poimii etualalle kreivi Sergius Karamzinin (Erich von Stroheim) ja hänen "serkkunsa" Olgan (Maude George) ja Veran (Mar Busch). Venäläiset emigrantit elävät ylellistä elämää, mutta katsojalle selviää, että he ovat todellisuudessa onnenonkijoita, jotka ovat käyttäneet hyväkseen Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä liikehdintää. Elokuva ammentaa siis innoitustaan ajankohtaisesta tilanteesta, 1910- ja 1920-lukujen taiteen levottomasta ilmapiiristä. Karamzin iskee lopulta silmänsä yhdysvaltalaiseen neitoon Helen Hughesiin (Miss DuPont) ja pyrkii käyttämään tätä hyväkseen. Stroheim tarjoaa ripauksen metafiktiivisyyttä, sillä Helen lukee avainkohtauksessa Erich von Stroheimin kirjaa Foolish Wives, tietämättä, että hän itse on lopulta ansaan lankeava hupsu. 

Erich von Stroheimin kerronta etenee verkkaisesti, ja juuri se on elokuvassa erityisen nautinnollista. Arvoitukseksi jää, minkälaisen jännitteen yli kolmen tunnin kesto on alkuperäisessä teoksessa synnyttänyt. Nykyisessä, restauroidussa kopiossa kohtaukset ovat pitkiä mutta eivät pitkäveteisiä. Niissä on katseiden dynamiikkaa, ilmeiden yksityiskohtia, valoja ja varjoja. Mieleen jää jakso, jossa Sergius taivuttelee Helenin antamaan rahaa, näyttelee uhria ja lopulta onnistuu petoksessaan. Erityisen hurja on tulipalokohtaus, jossa Sergius ja Helen jäävät eristyksiin parvekkeelle, kunnes palokunta heidät pelastaa. Liekkien raivo on vangittu filmille poikkeuksellisen vahvasti.

Armottomia miehiä (Great Day in the Morning, 1956)

Jacques Tourneur ohjasi uransa aikana myös lännenelokuvia, joista tunnetuimpia ovat Liekehtivä erämaa (Canyon Passage, 1946) ja Lännen laki (Wichita, 1955). Jostakin syystä RKO:n tuottama Armottomia miehiä (Great Day in the Morning, 1956) on jäänyt tähän päivään asti katsomatta. Tosin on sanottava, että käsiini osui vanha kopio, joka ei ollut alkuperäisessä Superscope-muodossa. Elokuvasta on myös saatavilla uusi, restauroitu teräväpiirtotallenne, jonka traileri Youtubessa osoittaa, miten visuaalisesti vaikuttava elokuva on. Tapahtumat sijoittuvat pikkuruiseen Denverin kaupunkiin, ja taustana ovat Coloradon huikeat maisemat. Myös alkuperäiset Technicolor-värit ovat epäilemättä olleet vaikuttava näky valkokankaalla.

Armottomia miehiä alkaa sisällissodan kynnyksellä vuonna 1861. Pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu on kouriintuntuva, ja jännitteet ilmenevät jo elokuvan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Owen Pentecost (Robert Stack) on lähtenyt Pohjois-Carolinasta Coloradoon. Paikalliset eivät etelän miestä mielellään katsele. Denverin etelävaltiolaiset etsivät tukea toisistaan, mutta Pentecost tuntuu individualistilta, joka ajaa omaa etuaan. Henkilöhahmojen runsaudessa elokuva tuo mieleen Tourneur'n Liekehtivän erämaan, ja ohjaajalla on selvästi taito pienillä yksityiskohdilla sävyttää henkilögalleriaansa. Rehevä kapakoitsija Jumbo (Raymond Burr) menettää korttipelissä omaisuutensa Pentecostille, ja Jumbon tarina hautautuu lopulta sisällissodan väkivallan keskelle. Elokuvassa on kaksi naispääroolia, pohjoisvaltiolaisen upseerin ystävätär Ann (Virginia Mayo) ja Jumbon entinen heila Boston (Ruth Roman). Tämän asetelman keskelle saapuu vielä orpo Gary (Donald MacDonald), tietämättömänä siitä, että Pentecost on syyllinen hänen isänsä kuolemaan...

Jacques Tourneur kuljettaa tarinaa taitavasti. Robert Stack ei ehkä ole karismaattisin mahdollinen päänäyttelijä, mutta ehkä ajatuksena onkin, että hän säilyy eräänlaisena tabula rasana. Aloituskohtaus, uhattuna oleminen, kohdistaa katsojan sympatiat Owen Pentecostin hahmoon, mutta vähä vähältä hänen käyttäytymisensä on yhä kyseenalaisempaa. Loppua kohden asetelma muuttuu jälleen, ja Tourneur tarjoaa draamalleen yllätyksellisen lopetuksen. Vuonna 1861 elettiin vastakkainasettelun maailmassa, ja nyt katsottuna pohjoisen ja etelän ennakkoluulot tuntuvat ajankohtaisilta. Tietääkseni tämä western on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1990. Nyt olisi hyvä tilaisuus esittää uusi restautoitu kopio. Sopisiko tämä seuraavaan Kuukauden western -sarjaan?

Vaellus pimeässä (Circle of Danger, 1951)

Olipa hienoa nähdä pitkästä aikaa Jacques Tourneur -elokuva, ja vielä teos, jota en ole aiemmin nähnyt. Vaellus pimeässä (Circle of Danger, 1951) valmistui Iso-Britanniassa, Coronado Productions -yhtiön tuotantona, ja RKO levitti teosta sittemmin niin Yhdysvaltoihin kuin muuallekin maailmaan. Suomessakin Vaellus pimeässä esitettiin tuoreeltaan, mutta televisiossa se on nähty vain vuonna 1961. Trilleriksi luokiteltava teos ammentaa toisen maailmansodan jälkimainingeista. Päähenkilönä on yhdysvaltalainen Clay Douglas (Ray Milland), jonka veli on kuollut Ranskassa sodan loppuvaiheessa. Kuolemaan liittyy epäselvyyttä, mitä Douglas lähtee penkomaan. Elokuva rakentaa brittiläisen mielikuvitusmaailman, jossa Lontoon lisäksi liikutaan Skotlannin jylhissä maisemissa. Waleskin saa osuutensa elokuvan sivuhenkilöiden kautta.

Vaellus pimeässä punoo yhteen kaksi tarinalinjaa. Clay tapaa Elspeth Grahamin (Patricia Roc), ja suhde alkaa orastaa, tosin katkelmallisesti. Toinen tarinalinja kuljettaa Clayta eteenpäin, ja hän tavoittaa kaikki ne, jotka voisivat vielä kertoa veljen salaperäisestä kohtalosta. Tiedonhankinta on haasteellista, ja monet viivästykset tapaamisista koettelevat Elspethin kärsivällisyyttä. Poikkeuksellinen on jakso, jossa Elspeth saa allergisen kohtauksen. En muista toista aikakauden elokuvaa, jossa viitattaisiin allergiaan. Vaellus pimeässä viehättää odottamattomilla ratkaisuillaan.

Vaellus pimeässä on erityisen kiinnostava toisen maailmansodan muiston näkökulmasta. Clay Douglas on tullut etsimään selvyyttä veljensä kohtaloon. Samalla väistämättä valkenee, ettei sota ole vain sankarillisten tekojen ja tapahtumien maailma: se on vaikeiden, traumaattisen kokemusten värittämä, ja kun totuus lopulta valkenee, käy ilmi myös sodan armottomuus. Etsiessään silminnäkijöitä Clay tutustuu miehiin eri yhteiskuntaluokista: hänen eteensä tulee sodan mikrokosmos. Juuri yllätyksellinen loppuratkaisu on elokuvassa vaikuttavinta. Se pyrkii löytämään rauhan menneisyyden ja nykypäivän välillä.

The Face at the Window (1939)

George Kingin ohjaama The Face at the Window (1939) edustaa brittiläisen kauhufiktion perinnettä ja on parhaillaan nähtävissä Netflixissä, jossa on jo jonkin aikaa ollut kokoelma vanhempaa brittielokuvaa. Teatteriensi-iltaa The Face at the Window ei käsittääkseni ole Suomessa saanut, eikä sillä siksi ole virallista suomenkielistä nimeä. Kingin kauhudraama on noin tunnin mittainen, napakasti kerrottu, ja jo viiden minuutin kohdalla tarinamaailman perusteet on rakennettu. 

The Face at the Window sijoittuu vuoden 1880 Pariisiin, ja elokuvaa voi katsoa myös nostalgisoivana katseena edeltävän vuosisadan ranskalaiseen kulttuuriin. Kun elokuva valmistui elettiin toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta tapahtumat on sijoitettu 59 vuotta aikaisempaan tilanteeseen. Tähän nähden elokuvan kuvaama maailma muistuttaa kuitenkin paljon kaukaisempaa historiaa, ja mieleen tulevat sekä Dumas'n Monte Criston kreivi että Mary Shelleyn Frankenstein. Ehkä elokuvantekijät eivät ole historiallisuutta erityisesti ajatelleet, mutta tuntuu kuin henkinen distanssi 1800-luvun Ranskaan olisi erityisen suuri. Elokuva itse asiassa perustuu F. Brooke Warrenin samannimiseen näyttämömelodraamaan vuodelta 1897, ja koko teos henkii viktoriaanisen Englannin mielenmaisemaa. Tätä pääroolin esittäjä Tod Slaughter loistavasti ruumiillistaa. Niin alkuperäisessä näyttämöteoksessa kuin sen elokuvatulkinnoissakin huipennuksena on tieteellinen koe, jossa kuolevan ruumiin käsi sähköimpulssien voimalla kirjoittaa paperille murhaajan nimen.

Pieni kauhukauppa (Little Shop of Horrors, 1960)

Roger Corman tuotti uransa aikana yli 400 elokuvaa, mutta hän oli myös tuottelias ohjaaja. Mieleeni on unohtumattomasti jäänyt vuoden 1979 tv-esitys Vincent Pricen tähdittämästä Punaisen surman naamiosta (The Masque of the Red Death, 1964), ja juuri Cormanin Poe-tulkinnat ovat kestäneet aikaa hienosti. Samaan aikaan Corman oli myös sujuva ja nopealiikkeinen B-tuotantojen ammattilainen, joka pystyi tekemään useita teatterielokuvia vuosittain. Kulttistatuksen on saavuttanut vuonna 1960 valmistunut Pieni kauhukauppa (Little Shop of Horrors), joka tiettävästi kuvattiin vain kahdessa päivässä. Tämän toki myös huomaa: elokuva on kuvattu, kuten Jack Nicholson myöhemmin muisteli, tv-tuotantojen tapaan. Kamerat olivat valmiina studiossa. Näyttelijät harjoittelivat kertaalleen takahuoneessa, minkä jälkeen marssittiin kameroiden eteen: valot päälle ja otos purkkiin.

Tarinan keskiössä on epäonninen floristi Seymour (Jonathan Haze), joka risteyttää yökönlehden ja kärpäsloukun ja saa aikaan kyltymättömän lihansyöjäkasvin. Pian alkaa Gravis Mushnickin (Mel Welles) kukkakaupassa tapahtua kummia. Corman tuo estradille toinen toistaan kummallisempia hahmoja. Sadistinen hammaslääkäri ei ole ehkä yhtä barokkinen kuin Frank Ozin myöhemmässä Pienen kauhukaupan versiossa vuonna 1986. Mutta erityisen mieleenpainuva on Cormanin tulkinnassa masokistinen hammaslääkäripotilas (Jack Nicholson), joka saa pohjatonta tyydytystä porakoneen käytöstä ja hampaiden kiskomisesta. Pienessä kauhukaupassa kommentoidaan ohimennen monenlaisia asioita, kasvitieteen lisäksi ruokailua, vegetarismia, vaihtoehtohoitoja... Elokuva leikittelee myös lajityypeillä, sillä loppupuolella mukaan tulee poliisielokuvista tuttu kertojaääni. Pieni kauhukauppa edustaa kirjavaa eksploitaatioelokuvan perinnettä, mutta samalla kyse on pienen tuottajan indie-elokuvasta, joka antaa suuntaa 1960-luvun audiovisuaaliselle kulttuurille.