Lännen laki (1955)

”My name is Earp, Wyatt Earp.” Ehkäpä muuan brittiagentti on saanut vaikutteita tavasta, jolla Wyatt Earp (Joel McCrea) esittelee itsensä Jacques Tourneur’n pesunkestävässä westernissä Lännen laki (Wichita, 1955). Tähän elokuvaan liittyy nostalgisia muistoja, sillä Aito Mäkisellä oli hieno 35-millinen CinemaScope-kopio Turun varastossaan, ja pari kertaa elokuva nähtiin 80-luvulla Dominon kankaalla, varaelokuvana, kun varsinainen esityskappale oli syystä tai toisesta jäänyt saapumatta. Tourneur’n Lännen laki ansaitsisi ehdottomasti tv-esityksen, sillä viimeksi se on näytetty vuonna 1984. Aikanaan minuun teki vaikutuksen se öinen studiopreeria, jossa Wyatt Earpin valppaus tulee ensimmäistä kertaa todistettua. Sittemmin Earp saapuu Wichitaan, johon näyttää kulkevan vain yksi surkean mutainen tie ja jonka pääkadulla on paljon puhuva lause: ”Everything Goes in Wichita.” Kansasilainen kaupunki on boom town, johon rautatie on vastikään saapunut ja paikalliset bisnesmiehet aikovat lyödä rahoiksi toimittamalla ruokaa – pihviä – kaikkialle Yhdysvaltoihin. Myös Wyatt Earp liikkuu bisnesmietteissä, mutta hän ei vain löydä oikeaa alaansa. Saluunanpitäjäksi hän ei halua ryhtyä.

Lännen laki muistuttaa Hollywoodin biopic-elokuvia siinä mielessä, että Wyatt Earp kuvataan ikään kuin taiteilijana, joka ei ole vielä löytänyt omaa tyyliään. Wichitan asukkaatkin toteavat, että Earp on ”a natural born lawman”, joka ei ole vain vielä ymmärtänyt omaa kutsumustaan. Kun karjapaimenten viinahuurut yltävät ylikierroksille ja sivullinen pikkupoika, nimeltään Michael Jackson, saa surmansa, Earp ei voi enää vastustaa intohimoaan väkivallan kitkemiseen vaan pistää töpinäksi. Loppu on historiaa.

Vuonna 1955 Lännen laki saattoi aikalaisista hyvinkin näyttää vanhanaikaiselta, sillä elokuva on klassisista klassisin lännenelokuva, jossa sankari saapuu kaukaisuudesta, ratkaisee pulmat ja häipyy viimeisissä kuvissa kohti iltaruskoa – todellakin konkreettisesti wichitalainen morsian kainalossaan. Earp ottaa pestin Dodge Cityssä, ja siellähän vasta alkoikin tapahtua. Vuonna 1955 oli tarjolla jo muunkinlaisia westernejä, jos ajatellaan vaikkapa Nicholas Rayn ja Anthony Mannin tuotantoa. Mutta silti, juuri klassisuutensa vuoksi, Lännen laki viehättää. Siinä on myös kriittistä särmää siinä tavassa, jolla väkivalta ja bisnes yhdistyvät.