Varjojen vangit (La fin du jour, 1939)

Belgialaissyntyinen Charles Spaak (1903–1977) teki loistavan uran elokuvakäsikirjoittajana. Spaakin 1930-luvun käsikirjoituksia olivat muun muassa Jean Grémillonin Daïnah la métisse (1931), Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935), Julien Duvivierin  Kuoleman pataljoona (La Bandera, 1935), Jean Renoirin Suuri illuusio (La grande illusion 1937), Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Pierre Chenalin Viimeinen tienhaara (Le dernier tournant, 1939). Spaakin loistaviin käsikirjoituksiin lukeutuu myös Duvivierin ohjaama Varjojen vangit (La fin du jour, 1939), joka sijoittuu näyttelijöiden vanhainkotiin. Alkuperäisen nimen mukaisesti elokuvassa päivä on kallistumassa yötä kohti, ja vanhainkodin elämä näyttäytyy suloisen katkerana. Takana ovat täyttymättömät lupaukset, sekä näyttämön että siviilielämän illuusiot.

Varjojen vangit seuraa aluksi Raphaël Saint Clairin (Louis Jouvet) uran päätöstä, viimeisiä hetkiä näyttämöllä. Koska hän on varaton, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettua samaan vanhainkotiin, jossa jo asustaa vanhoja tuttuja, urallaan epäonnistuneita, yleisön unohtamia tai sivurooleihin juuttuneita teatterin ammattilaisia. Saint Clairilla on maine naisten miehenä, ja vanhainkodissa paljastuu, että hänellä on ollut suhde toisen tunnetun näyttelijän Marnyn (Victor Francen) puolisoon. Saint Clairin illuusio on hänen donjuanisminsa, ja tätä roolia hän jatkaa viimeiseen asti yrittäessään vietellä nuoren Jeannetten (Madeleine Ozeray). Lyhyt mutta mieleenpainuva hahmo on myös Marthe Chabert (Gabrielle Dorziat), jonka kanssa Saint Clairillä on ollut lapsi, nyt jo kuollut. Varjojen vankien koskettavin hahmo on Cabrissade (Michel Simon), joka elokuvan lopussa asettuu näyttämölle, mutta ei yhtäkkiä pysty puhumaan: hän kokee itsensä vanhaksi ja kohta kaatuu kuolleena maahan. Lopulta Cabrissade paljastuukin elokuvan avainhenkilöksi, sillä hänessä tiiviistyy paitsi teatterin ankaruus myös ihmisen osa. Viimeisissä kuvissa näyttelijät ovat kokoontuneet Cabrissaden haudan ääreen. Marny on ensin lukemassa ylistävää puhetta, mutta hän keskeyttää illuusion ja vaikenee. Sitten hän jatkaa, ettei Cabrisse ehkä koskaan ollut hyvä näyttelijä, mutta hän rakasti teatteria yli kaiken,  eikä teatterilla ollut hänelle muuta tarjottavaa kuin vastoinkäymisiä ja katteettomia lupauksia.

Suomessa Varjojen vangit nähtiin välirauhan aikana. Ensi-ilta oli 10. marraskuuta 1940 Capitolissa Helsingissä. Ensi-iltailmoituksessa todettiin ”harvinaisen elokuvaluomuksen” olevan ”nykyajan taiteellisimman ja rohkeimman elokuvaluojan”, Julien Duvivierin,  tekemä. Duvivier oli ”ihmistuntija jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Ilmoitus totesi edelleen: ”Järkyttävän yksinkertainen elokuva, täynnä ihmeellisen elävää kieltä – omaa voimaperäistä eloansa.” Missään tapauksessa yksinkertainen ei Varjojen vangit ole: se on mieleenpainuva teatterimaailman ja vanhuuden kuvaus.