Naistenhurmaaja (1937)

Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) kuuluu 1930-luvun ranskalaisen elokuvan unohdettuihin helmiin. Sen päärooleissa ovat Jean Gabin ja Mireille Balin, jotka olivat vastikään tähdittäneet Julien Duvivierin elokuvaa Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937). Naistenhurmaaja alkaa eteläranskalaisessa Orangen kaupungissa, jonne joukko sotilaita marssii. Häivähdys Pohjois-Afrikan eksotismia on tässäkin, sillä sotilaat näyttävät kotiutuvan Välimeren eteläpuolelta. Kaikkien naisten päät kääntyvät, kun naistenhurmaajana tunnettu Lucien Bourrache (Jean Gabin) astelee kaupungin kaduille. Univormujen romanttisuus tuo mieleen Josef von Sternbergin Marokon (Morocco, 1930) ja myöhemmät René Clairin elokuvat, sellaiset kuin Älä leiki rakkaudella (Les grandes manoeuvres, 1955). Kuvaaja Günther Rittau oli aikaisemmin tehnyt yhteistyötä Fritz Langin (Die Niebelungen, Metropolis), Josef von Sternbergin (Sininen enkeli) ja Paul Martinin (Kultainen unelma) kanssa, ja nyt hän onnistuu erinomaisesti tallentamaan välimerellisen valon. Muutoinkin elokuvan kuvaus on häikäisevää, varsinkin lopun tummenevassa tunnelmassa.

Lucien häpeilee omaa nimeään ja kutsuu itsekin itseään mieluummin Naistenhurmaajaksi. Yllättäen hän saa perinnön ja lähtee sitä noutamaan Cannesiin. Matkalla hän tutustuu Madeleine Courtois’han (Mireille Balin), joka vaikuttaa yläluokkaiselta naiselta. Lucien antaa rahansa Madeleinelle, joka häviää ne samantien uhkapelissä. Väistämättä tulee mieleen, että ranskan kielessä Madeleine viittaa, tai ainakin voi viitata, Maria Magdaleenaan. Alussa Lucien ja Madeleine vaikuttavat tasaveroisilta, mutta näkökulma muuttuu. Kun Madeleine lähtee Pariisiin, Lucien jättää armeijan ja seuraa perässä. Vasta nyt paljastuu, että Lucien onkin taustaltaan työväenluokkainen – tosin Gabinin tähtikuvan tuntien tätä olisi voinut epäillä. Hän saa työtä kirjapainossa, ja yhtäkkiä hän on vain varjo entisestä. ”Naistenhurmaaja” on ilman univormua vain yksi monista, eikä hänellä olekaan enää valtaa naisiin. Samalla Madeleinen todellinen luonne paljastuu. Hän leikittelee Lucienin tunteilla.

Hylättynä Lucien palaa Orangeen. Vaikuttava on kohtaus, joka palaa alkuun. Sotilaat saapuvat, mutta katsojalle heistä näytetään vain varjot. Aivan kuin Lucien ei uskaltaisi edes kohottaa katsettaan maasta sotilaiden marssiessa ohi. Lucien on kalpea aavistus menneestä, ja hän perustaa kahvilan muutaman kilometrin päähän kaupungista.Tuntuu, että elokuva siirtyy vähän vähältä 30-luvun alun eksotistisista tunnelmista kohti film noirin henkeä. Madeleine on femme fatale. Loppu on erityisen vaikuttava, kun Lucienin paras ystävä René (René Lefèvre) on myös rakastunut Madeleineen, ja ystävän rakkaus asettuu maallisen rakkauden rinnalle. Viimeisissä kuvissa René saattelee pökertyneen Lucienin Marseillen-junaan, kohti Afrikkaa. Renén ystävänsuudelma Lucienille junavaunun reunalla on elokuvan koskettavimpia hetkiä.

Naistenhurmaaja vetoaa näkökulman vaihdoksillaan, erinomaisella kuvauksellaan ja Max Ophülsin elokuvista muistuttavilla kamera-ajoilla sekä etu- ja taka-alan jännitteillä. Tässä elokuvassa Jean Gabin näyttää koko repertuaarinsa, itseensä tyytyväisen naisten miehen, epätoivoisen rakastajan, kohtaloonsa alistetun nöyryytetyn työläisen, intohimonsa sokaiseman miehen...

Naistenhurmaajassa Afrikka häilyy näkymättömissä, toiseuden maailmana, pakopaikkana, jossa identiteettinsä voi kadottaa. Jos Pepe le Mokossa Pepe (Jean Gabin) jäi Casbahin vangiksi, nyt Afrikka tarjoaa määrittelemättömän pakopaikan. Mieleen tulevat lukemattomat muut 30-luvun Afrikka-kuvaukset. Ranskalaisessa elokuvassa Jacques Feyderin Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934) oli tärkeä suunnannäyttäjä.