Kain isoäiti kertoo lapsille sadun lumikuningattaresta, eikä aikaakaan kun aristokraattinen kylmyyden valtiatar ilmaantuu ikkunan taakse puhaltamaan sen täyteen jääkukkia. Ikkunat paiskautuvat auki, Kai saa sirpaleen sydämeensä ja lasten vaalimat ruusutkin kuihtuvat. Ilkeäksi muuttunut Kai on myös tyhmänrohkea, ja kun jääkuningatar ilmaantuu vaunuineen kaupunkiin, Kai lähtee seuraamaan ja päätyy kuningattaren vankina Lappiin. Gerdan rakkaus kuitenkin kestää, ja hän lähtee etsimään Kaita. Atamanovin tulkinnassa loppuratkaisu on nopea, mikä on armollista katsojaa kohtaan. Gerdan lämpimät kyyneleet sulattavat Kain sisimmän ja sirpale putoaa maahan. Lumikuningatar ei lopulta edes vastustele vaan antaa Kain lähteä Gerdan matkaan.
Atamanovin satuelokuvaa katsoessa mieleen tulevat Disneyn animaatiot, Samu Sirkan merkitys kertojana Pinocchiossa (1940) tai Liisa ihmemaassa (1951) -elokuvan fantasiamaailma. Ehkä Lumikuningatar on ollut tietoinen vastine Disneyn versioille klassisista saduista ja tarinoista. Se vietiin myös Yhdysvaltain markkinoille jo vuonna 1959. Erityisen vaikuttava on lumikuningattaren hahmo ja hänen valtakuntansa. Kuningattaren kruunu on melkein futuristisen moderni; samoin jäinen linna tuntuu enemmän teknologian luomukselta kuin luonnon muovaamalta. Lumikuningattaressa jää, talvi, värittömyys, teknologia ja tunteettomuus assosioituvat yhteen. Niiden vastavoimana ovat Gerdan ja Kain kodin värikäs lämpö ja tunnekylläisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti