Rodin (2017)

Auguste Rodinin (1840–1917) kuolemasta tuli viime marraskuussa kuluneeksi sata vuotta. Jacques Doillonin käsikirjoittama ja ohjaama Rodin (2017) syntyi muistuttamaan kuvanveistäjän urasta, ja elokuva onkin valmistunut läheisessä yhteistyössä Musée Rodinin kanssa. Tämä yhteistyö näkyy elokuvan enimmäisistä hetkistä sen loppuun asti, sillä en muista sellaista näytelmäelokuvaa, jossa veistokset olisivat yhtä vahvasti läsnä. Ensimmäisessä kohtauksessa Rodin (Vincent Lindon) ja Camille Claudel (Izïa Higelin) arvioivat syntymässä olevaa Helvetin portti -teosta. Samalla elokuva asettaa keskiöön Rodinin ja Claudelin suhteen, josta on tehty useita elokuvia aiemminkin. Bruno Daumontin teoksessa Camille Claudel 2015 (2013) paria tulkitsivat Juliette Binoche ja Jean-Claude Vincent, Bruno Nuyttenin draamassa Camille Claudel (1988) puolestaan Isabelle Adjani  ja Gérard Depardieu.

Doillonin Rodin kehittyy Rodinin ja Claudelin suhteen kuvaukseksi, mutta se häilyy taiteen ja yksityiselämän välillä, niin kuin niin moni muukin biopic-elokuva. Rodin on myös hyvin materiaalinen ja taktiilinen teos: Rodin nähdään muovailemassa savea, tapailemassa puiden muotoja ja ponnistelemassa Balzac-veistoksensa kanssa. Päänäyttämönä on Rodinin ateljee, jonne ulkomaailma tunkeutuu. Välillä toki ollaan kotioloissa, joko Claudelin luona tai maalla Meudonissa. Väistämättä tulee tunne, että elokuvan käsikirjoitus työntää syrjään Claudelin traagisen kohtalon: koska elokuva kuvaa tapahtumia Rodinin silmin, se on myös sokea Camille Claudelin asemalle ja taiteen mahdollisuuksille.

Rodin on tietoinen art house -elokuva, mikä näkyy sen kerronnallisissa ratkaisuissa. Elokuva ei rakenna draamaa, vaan pikemminkin tarjoaa pysähtyneen tuntuisia, tableaumaisia näkymiä Rodinin elämästä ja työstä. Kuvaava on kohtaus, jossa Rodin käy katsomassa Claudelin näyttelyä: tilassa ei ole ainoatakaan ihmistä, vain veistoksia, Rodin kävelee teosten keskellä, seisahtuu katsomaan hetkeksi ja poistuu... Philippe Sarden musiikki on sinänsä onnistunutta, mutta Bach-henkisen soolosellon sävelet taiteilijaelokuvan aloituksena tuntuvat melkein liiankin ilmeisiltä.  Rodinin hienoin oivallus on sen lopetus, joka irtautuu ateljeen maailmasta ulos ja harppaa tulevaisuuteen. Balzac-veistoksen suunnittelu on yksi elokuvan punaisista langoista: teos saa kriittisen vastaanoton, ja Rodin vie sen kotiinsa Meudoniin. Valokuvan kautta elokuva siirtyy lopuksi Hakonen ulkoilmamuseoon Japaniin, vuoteen 2017.