Kuolematon tarina (Une histoire immortelle, 1968)

YLE Teema esitti jo jokin aika sitten Orson Wellesin ohjaaman ja Jeanne Moreaun tähdittämän elokuvan Kuolematon tarina (Une histoire immortelle, 1968). Se edustaa Orson Wellesin (1915–1985) uralla vaikeaa vaihetta. Welles oli aloittanut Cervantesin Don Quijoten työstämisen jo Meksikossa ja jatkoi sitä 1960-luvulla Espanjassa ja Italiassa. Teos ei koskaan valmistunut. Falstaffin (Chimes at Midnight, 1965) jälkeen hän tarttui Karen Blixenin novelliin, josta syntyi Kuolematon tarina. Produktio oli tehty ranskalaiselle televisioyhtiölle, mutta pian teos nähtiin myös elokuvateattereissa. Suomen ensi-iltansa se sai tammikuussa 1970, ja MTV esitti elokuvan televisiossa kesäkuussa 1972. Epäilemättä Welles oli tietoinen television kasvavasta merkityksestä, mutta myös siitä, että Kuolematonta tarinaa katsottaisiin sekä mustavalkoisista kotivastaanottimista että valkokankailta. Kamera on usein lähellä henkilöitä, mikä antaakin Kuolemattomalle tarinalle televisuaalista ilmettä. Samalla elokuvassa on sellaista loistokkuutta, joka istuu myö valkokankaalle.

Kuolematon tarina kuvattiin Espanjassa ja Ranskassa, mutta se sijoittuu eksoottiseen Macaoon, joka 1800-luvulla oli Portugalin hallinnassa. Aloitus on erityisen herkullinen: Charles Clay (Orson Welles) on Kiinassa rikastunut kauppias, joka on viettänyt elämänsä liiketoimien parissa. Vanhoilla päivillään hän huvittelee iltaisin antamalla apulaisensa Levinskyn (Roger Coggio) lukea ääneen yrityksensä tilikirjoja! Eräänä päivänä Levinsky kertoo tarinan rikkaasta miehestä, jolla ei ole perillistä nuoren vaimona kanssa. Hän päättää palkata merimiehen viidellä guinealla viettämään yön vaimon kanssa, jotta perillinen syntyisi. Tilikirjojen parissa elämänä viettänyt Clay innostuu kertomuksesta ja haluaa tehdä merimiesten toisilleen kertomasta tarinasta totta. Levinsky houkuttelee Virginie Ducrot’n (Jeanne Moreau) ”puolisoksi”, ja lopulta Clay itse löytää kadulta merimiehen, Paulin (Norman Eshley), joka häkeltyy tarjouksesta mutta ottaa sen vastaan. Kuolematon tarina ei ole Orson Wellesin tärkeimpiä teoksia, mutta siinä kiehtoo se tapa, jolla ohjaaja on etsinyt novellistista otetta elokuvalliseen kerrontaan. Tiedetään, että Welles oli erittäin epäluuloinen värien käytön suhteen, mutta Kuolemattomassa tarinassa värimaailma osallistuu hienosti 1800-luvun atmosfäärin rakentamiseen. Elokuva on lyhyt, mutta tiiviissä muodossa se käsittelee ahneutta, unelmia, elämän katoavuutta. Claytä ei lopulta aja eteenpäin halu toteuttaa ”tarinaa” sukunsa jatkamisen tähden vaan siksi, että hän haluaa mestaroida ja hallita. Tavoite on abstrakti siinä mielessä, että kuuluisan tarinan todellistuminen, tai sen vaikutukset, ovat lopulta hänen tavoittamattomissaan. Eikä Clay viime kädessä voi vaikuttaa tarinaan, joka on syntynyt sukupuolvien saatossa, pitkän perinteen tuloksena. ”Kuolematon tarina” jää tarinaksi.