Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990)

Ajauduimme katsomaan MUBIsta Paul Verhoevenin tieteiselokuvan Total Recall (1990), jota en ole tainnut koskaan kokonaisena nähdä. Verhoevenin mainstream-kassamagneetit osuivat aikanaan elämässä sellaiseen vaiheeseen, jolloin kävin elokuvateatterissa aika vähän, tai jos kävin, seurasin toisenlaista tuotantoa. Total Recall on kiinnostava siinä mielessä, että se perustuu Philip K. Dickin alkuperäisteokseen, ja siinä voi nähdä samoja teemoja kuin Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982), joka myös perustuu Dickin tekstiin. Se, mitä tietysti jää kaipaamaan, on Blade Runnerin filosofinen ote. Total Recall alkaa lupaavasti kuvaamalla rakennustyöläistä Douglas Quaidia (Arnold Schwarzenegger), jolla on päähänpinttymä Mars-planeetasta ja joka ostaa kaupallisen yrityksen kautta unen, tai matkan, punaiselle planeetalle, tuhoisin seurauksin.

Total Recall valmistui vuonna 1990, tilanteessa, jossa Internetin läpimurto ja tietotekniikan yleistyminen ei ollut vielä varsinaisesti tapahtunut. Ehkä asetelmaan vaikuttaa sekin, että alkuperäinen Dickin novelli on vuodelta 1974. Total Recallissa kuvitellaan sellaista tulevaisuutta, jossa tietokoneet eivät oikeastaan ole niin dominoivia kuin monissa myöhemmissä tieteiselokuvissa, puhumattakaan miniatyrisoituneesta informaatioteknologiasta tai mobiililaitteista. Samalla kuitenkin tuntuu, että elokuvan kuvaama unien manipulointi viittaa siihen virtuaalimatkailun ajatukseen, joka oli jo 1980-luvulla vahvasti läsnä. Samalla Total Recallissa ihmisen mieli on kuin tietokoneen keskusmuisti, jota voidaan käsitellä ja josta voidaan pyyhkiä muistoja. Kiintoisa on myös elokuvan lopun utooppinen vapauden kokemus. Olisiko siinä aavistus Berliinin muurin murtumisen jälkeisen maailman uudenlaista poliittista asetelmaa, jossa tulevaisuuden horisontti oli avoin? 

Kolme pukkia (2001)

Heikki Prepula on animaattori ja elokuvaohjaaja, joka tunnetaan myös sarjakuvataiteilijana. Hänen luomuksiaan on muun muassa Kössi Kenguru, joka on seikkaillut sekä sarjakuvana että elokuvina. Satuimme katsomaan sunnuntain ratoksi Prepulan neliminuuttisen animaation Kolme pukkia (2001). Se perustuu klassiseen satuun kolmesta kilipukista, jotka ylittävät siltaa, kunnes lopuksi sillan alla asuva peikko saa ansionsa mukaan. Prepulan mestariteos voitti kansainvälisiä palkintoja muun muassa Iranin kansainvälisillä lasten ja nuorten elokuvien festivaalilla vuonna 2002 ja Berliinin lyhytelokuvafestivaalien lastenelokuvasarjassa vuonna 2004. Kolme pukkia -elokuva muistuttaa tyyliltään aiempien vuosikymmenien animaatioita, mutta sen mestarillisuus kasvaa taitavasta rytmiikasta. Hauska on jo pelkkä aloitus, jossa kilit pomppivat eteenpäin. Puhumattakaan lopetuksesta, jossa peikon äiti tulee paikalle...

Pelko (Sudden Fear, 1952)

David Millerin ohjaama ja Edna Sherryn romaaniin perustuva Pelko (Sudden Fear, 1952) on melko vähälle huomiolle jäänyt film noir, jota kannattelevat Joan Crawfordin ja Jack Palancen roolisuoritukset. Elokuva nähtiin Suomessakin vuonna 1953, ja se oli alle 18-vuotiailta kielletty. Lehdistössä vastaanotto oli tylyä. Ilta-Sanomat kutsui teosta ”nenästävetoelokuvaksi”, jossa nimenomaan katsojat tulevat huijatuiksi. Vapaa Sana puolestaan totesi, että sensuurin olisi elokuva pitänyt ilman muuta kieltää, sillä se oli täynnä ”kauhua, pelkoa, murhamaniaa ja kiristystä”. Normit ovat muuttuneet, todellakin, sillä nyt katsottuna Millerin ohjauksessa on kiinnostavuutta ja kekseliäisyyttä. Murhamaniaa siinä toki on. 

Pelko alkaa teatterissa, jossa harjoitellaan kirjailija Myra Hudsonin (Joan Crawford) uutta näytelmä. Lavalla on meneillään romanttinen kohtaus, jossa Lester Blaine (Jack Palance) tilittää rakkauden tuntojaan. Elokuva hyödyntää alusta lähtien Jack Palancen imagoa. Lester Blainen sanat ovat erittäin vakuuttavia, ja ehkäpä Palancen taitava näytteleminen uppoaa elokuvan katsojaankin. Ukrainalaistaustainen Palance, oik. Volodymyr Palahniuk, tuli tunnetuksi kivestä veistettynä hahmona, jonka kasvoja olivat muovanneet niin nyrkkeilyura kuin sotavuosien vammat. Juuri tähän tarina tarttuu, sillä Myra Hudsonin mielestä Lester Blaine ei todellakaan sovi ulkomuotonsa puolesta romanttiseksi sankariksi... 

Tästä tarina käynnistyy. Lester haluaa näyttää Myralle voivansa olla romanttinen, elävässä elämässä. Hän lyöttäytyy samaan junaan, päätyy Myran mukana San Fransiscoon ja lopulta avioituu kuuluisan kirjailijan kanssa. Silloin totuus paljastuu... David Miller ottaa aiheesta kaiken irti. Kun Myra pelkää tulevansa miehensä murhaamaksi, hän fantasioi kaikki mahdolliset kuoleman tavat. Miller näyttää nämä mahdolliset juonenkäänteet houreunien kavalkadina. Parhaimmillaan Miller on kohtauksessa, jossa Myra piilottelee vaatekaapissa samaan aikaan, kun Lester astuu huoneeseen. Lester ottaa peltilelun, vääntää vieterin äärimmilleen ja suuntaa mekaanisen koiran kohti raollaan olevaa kaappia... 

Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1952)

Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1952) on ollut pitkään katsottavien elokuvien listalla. Nyt vihdoin tilaisuus koitti. Elonetin mukaan se olisi esitetty televisiossa vuonna 1981, mutta en muista sitä silloin nähneeni. Serkkuni Raakel voidaan nähdä osana Hollywoodin englantilaisuuden tulkintaperinnettä, johon lukeutuvat myös esimerkiksi sellaiset klassikkofilmatisoinnin kuin William Wylerin ohjaama Humiseva harju (Wuthering Geights, 1939) ja Robert Stevensonin Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre, 1943). Jo ensimmäiset kuvat kertovat, että Serkkuni Raakel sijoittuu myyttiseen englantilaiseen maisemaan. Tosin Cornwallin pauhaavaa merta ja goottilaista kartanoa edeltää tienristeykseen sijoittuva intro, jossa pieni poika näkee hirressä roikkuvan miehen ja saa kuulla, miten murhan palkka on kuolema...

Serkkuni Raakel on historiallinen melodraama ja jännitysnäytelmä. Nuori Philip Ashley (Richard Burton) on elänyt serkkunsa Ambrosen kasvatettavana. Eräänä päivänä Ambrose lähtee Firenzeen, jossa hän avioituu serkkunsa Rachelin (Olivia de Havilland) kanssa. Pian hän menehtyy, mutta ehtii lähettää Philipille kirjeitä, joiden pohjalta tämä epäilee Racheliä miehensä murhasta. Lääkärit taas kertovat, että Ambrosen aivokasvain sai tämän vainoharhaiseksi. Ennen pitkää Rachel saapuu Englantiin, ja vähitellen perspektiivi alkaa muuttua.

Sekä Richard Burton että Olivia de Havilland saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuuden, ja varsinkin Burton on todella vakuuttava Philipin roolissa. Tunteet kuohuvat: rakkaus ja viha, luottamus ja epäluulo, viattomuus ja syyllisyys. Myös elokuvan kuvaus on erinomaista. Mieleen jää myös Franz Waxmanin musiikki, josta olin paikoitellen aistivinani Reinhold Gliéren musiikin vaikutteita. Burton on päiväkirjoissaan kertonut, miten hankalaa työskentely de Havillandin kanssa oli. Alun perin Rachelin roolia kaavailtiin Greta Garbolle ja ohjaajaksi George Cukoria, mutta lopulta Olivia de Havilland sai pääroolin ja ohjausvastuu siirtyi Henry Kosterille. De Havillandin tähteys korostuu siinä tavassa, jolla hänet introdusoidaan. Rachel kuvataan aluksi takaapäin ja kasvot paljastuvat vasta ensimmäisessä kohtauksessa Philipin kanssa.

Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960)

Katsoin 1990-luvulla kattavasti sekä Hollywoodin että Cinecittàn antiikki- ja raamattuspektaakkeleita, joiden todellinen buumi oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa. Vaikka silloin haravoinkin tuotantoa laajasti, joitakin elokuvia oli VHS-aikana vaikea saada käsiin. Henry Kosterin ohjaama Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960) jäi silloin näkemättä. Ohjaajana Koster on lajityypin kannalta siinä mielessä olennainen, että hän toteutti spektaakkeliaallon teknologisena suunnannäyttäjänä toimineen ensimmäisen CinemaScope-elokuvan Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953). Koster oli oikealta nimeltään Hermann Kosterlitz, ja hän oli syntynyt vuonna 1905 Berliinissä. Hän kuului niihin emigrantteihin, jotka raivasivat tiensä Hollywoodiin.

Ruutin kirja alkaa näyttävällä jaksolla Moabin maassa, jossa Ruut välttyy lapsena joutumasta Chemosh-jumalan uhriksi. Näyttämöllepano on hyvin hollywoodmaista, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta puvustus ja lavastus ovat kiinnostavia etnisten ja modernististen piirteiden yhdistelmässään. Elokuvaa kuvattiin 20th-Century Foxin studioiden lisäksi Arizonan aavikoilla, jotka saivat edustaa Moabin ja Juudean maita. 

Ruutin kirja yhdistyy temaattisesti Kosterin ensimmäiseen spektaakkeliin Näin hänen kuolevan siinä mielessä, että molemmat ovat uskonnollisen kääntymyksen tai herätyksen kuvauksia. Kun jälkimmäisessä Kristuksen ristin juurella vartioinut sotilas (Richard Burton) kokee herätyksen, Ruutin kirjassa päähenkilö hylkää kuvainpalvonnan, pakenee Betlehemiin ja joutuu vakuuttamaan uuden yhteisönsä uskonsa vakaudesta. Kun Ruutin kirja sai ensi-iltansa Suomessa, Kansan Uutisten kuuluisa kriitikko Martti Savo antoi erittäin tylyn arvion ja totesi: ”Kuinka niin jännittävästä kirjasta kuin Raamattu voidaan tehdä näin pitkäveteinen elokuva on todellinen arvoitus.” Uskallan olla kuitenkin eri mieltä siinä mielessä, että Ruutin kirja näyttäytyy minulle 1950- ja 1960-lukujen taiteessa tehtynä itsenäisen naisen kuvauksena, jossa korostuu rohkeus yhteisöllisen paineen keskellä. Oman kiinnostavuutensa luo aikakauden raamattuspektaakkelien suhde Lähi-idän tilanteeseen. Tässä elokuvassa side Israeliin on vahva jo siksikin, että nimiroolia esittää nuori israelilainen näyttelijä Elana Eden.

Sardiinimysteerio (Love Happy, 1949)

David Millerin komedia Love Happy (1949) tuotiin Suomessa ensi-iltaan vuonna 1953, ja se sai silloin omaperäisen nimen Sardiinimysteerio. Sardiineja elokuvassa todellakin esiintyy, vieläpä runsaasti, sillä elokuvan alussa gourmet-liike tuo maahan sardiineja ja salakuljettaa peltipurkeissa jalokiviä. Nämä jalokivet eivät ole mitä tahansa kiviä vaan kuuluisia Romanovin suvun kalleuksia, joita kertojana toimiva salapoliisi Sam Grunion (Groucho Marx) sanoo metsästäneensä yksitoista vuotta. Tästä käynnistyy ihmeellinen sekasotku, kun sardiinipurkkeja hamuavat rikolliset kansoittavat musikaaliteatterin, joka on valmistautumassa ensi-iltaan. Grouchon lisäksi kaaosta on luomassa kaksi muutamkin Marx-veljestä, Harpo ja Chico.

Millerin Sardiinimysteerio tunnetaan varhaisena Marilyn Monroe -elokuvana, mutta Marilynin esiintyminen kestää vain muutaman minuutin. Päärooleissa ovat pikemminkin Marx-veljekset, joiden menossa ei ehkä ole samaa anarkismia kuin 1930-luvun alun komedioissa, mutta hienoja hetkiä silti löytyy: Grouchon repliikit ovat puhdasta kultaa, ja Harpon kohellus elokuvan lopussa tuo mieleen veljesten parhaat päivät. Erityisesti mieleen jää Harpon ratsastus valomainoksen hevosella samaan aikaan, kun ääniraidalla tapaillaan Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta.

Mister 880 (1950)

Edmund Gouldingin ohjaama draama Mister 880 (1950) oli positiivinen yllätys. Se sai Suomessa teatterilevityksen vuonna 1951, mutta televisiossa sitä ei käsittääkseni ole nähty. Elokuvan pohjana oli St. Clair McKelwayn The New Yorker -lehteen kirjoittama artikkeli, jonka muokkasi käsikirjoitukseksi Robert Riskin, Frank Capran yhteistyökumppani ja kokenut kirjoittaja. Ehkä juuri Riskinin humaani ote on ollut ratkaisevaa sille, että lopputuloksena oli puhutteleva elokuva. McKelwayn artikkeli käsitteli itävaltalais-amerikkalaista rahanväärentäjää Emerich Juettneria (1876–1955), joka ryhtyi vuonna 1938 levittämään yhden dollarin väärennettyjä seteleitä. Hän jatkoi toimintaansa kymmenen vuotta joutumatta kiinni. Juettner kertoi myöhemmin oikeudessa käyttäneensä väärennettyä rahaa vain, kun tarve oli suuri, eikä hän koskaan antanut eteenpäin kuin yhden setelin, jotta menetys ei olisi kenellekään liian suuri.

Riskinin käsikirjoituksessa Emerich Juettnerin tarinaan punoutuu romanttinen sivujuonne. Päähenkilönä on Steve Buchanan (Burt Lancaster), joka työskentelee väärennösrikoksia selvittelevässä yksikössä. Tapaus numero 880 on ollut pitkään selvittämättä, ja tähän työhön hän päättää seuraavaksi keskittyä. Samaan aikaan toisaalla YK:ssä tulkkina työskentelevä Ann Winslow (Dorothy McGuire) elää kerrostalossa, joka yläkerrassa asustaa ystävällinen vanhus "Skipper" Miller (Edmund Gwenn). Miller sujauttaa muutaman väärentämänsä dollarin Annin käsilaukkuun ja ennen pitkää tämä teko johdattaa Buchananin väärentäjän jäljille.

Steven ja Annin romanttinen suhde rakentuu vähitellen, ja pettymys on suuri, kun paljastuu, että vanha kunnon Skipper onkin mystinen tapaus 880. Skipper ymmärtää tämän itsekin ja ehtii piilottaa painolevyt, mutta viranomaiset ovat jo hänen jäljillään. Elokuvan loppu sijoittuu oikeussaliin, jossa hyväntahtoinen vanhus saa empatian puolelleen. Loppuratkaisu on nähdäkseni uskollinen alkuperäiselle Emerich Juettnerin tarinalle. Väärentäjä on saamassa aluksi yhdeksän kuukauden tuomion, mutta se pidennetään vuoden ja yhden päivän mittaiseksi, jotta ehdonalaisuus olisi mahdollista neljän kuukauden jälkeen. Sakkoa Juettnerille määrättiin yhden dollarin verran. Edmund Gwenn tekee elokuvassa elämänsä roolin sympaattisena rikollisena, ja hän sai tulkinnastaan myös Oscar-ehdokkuuden. Paremmin Gwenn muistetaan suorituksestaan Alfred Hitchcockin elokuvassa Mutta... kuka murhasi Harryn (The Trouble with Harry, 1955).