Fantomas – sadan naamion mies (Fantômas, 1964)

Elokuvahistorian legendaarisin Fantomas on Louis Feuilladen sarjaelokuva, joka valmistui vuosina 1913–1914 Pierre Souvestren ja Marcel Allainin kirjasarjan pohjalta. Mielikuvituksellista rikostarinaa elokuvasivat 1930- ja 1940-luvulla myös Paul Féjos, Ernst Moerman, Jean Sacha ja Robert Vernay. Mestaririkollinen Fantomas nousi uudelleen valkokankaille vuosina 1964–1966 André Hunebellen ohjaamassa kolmiosaisessa elokuvassa. Tällä kertaa tyylilaji on humoristinen, mistä takeena on komisario Paul Juven roolia esittävä Louis de Junès. Trilogia on oikeastaan hämmentävä sekoitus komediaa ja toimintaelokuvaa, jota on maustettu vielä agenttielokuvien piirteillä, varsinkin sarjan toisessa osassa.

Sarjan avauselokuva Fantomas – sadan naamion mies (Fantômas, 1964) alkaa Pariisista, jota naamioitumisen mestari Fantomas terrorisoi. Superrikollisen hahmo tuo mieleen Jules Vernen myöhäiskauden tuotantoon kuuluneen tarinan Maailman herra, jossa teknologia palvelee rikollisuutta, eikä esivalta pysy kehityksen mukaan. Verne tulee mieleen myös Fantomasin salaisesta tukikohdasta, jossa urkumusiikki raikaa. Fantomas ottaa toimittaja Fandorin (Jean Marais) hahmon kostaessaan toimittajalle, joka on julkisuudessa tätä vähätellyt. Marais näyttelee myös Fantomasia, jolle sininen kasvonaamio antaa humanoidimaisen olemuksen. Mutta kaiken suolana on lopulta Louis de Funès, jonka hysteerinen Juve on varmasti naurattanut aikalaiskatsojia. Kun Fantomas – sadan naamion mies sai ensi-iltansa Suomessa huhtikuussa 1965, Paula Talaskivi piti elokuvaa ”villin hauskana vastavetona Kultasormelle”. Arvio päättyy myönteisissä merkeissä: ”Lapsekas toki Fantomas on, mutta kunnolla jännittävä myös ja mukaansa se tempaa. Se myös edustaa samaa paluuta vanhaan kunnon seikkailufilmiin kuin tällä hetkellä ohjelmassa, Kultasormen ohella, myös italialais-ranskalainen Agentti OSS117 Bangkokissa.” Kovin jännittävänä André Hunebellen ohjausta ei voi pitää, mutta ainakin minulle se näyttäytyy vinksahtaneena kommentaarina 1960-luvun modernisoituvasta maailmasta, jossa teknologia karkaa käsistä. 

Prahan ylioppilas (Der Student von Prag, 1935)

Viimeinen päivä Prahassa oli niin helteinen, että illalla hotellissa tuntui hyvältä keskittyä elokuvaan. Hanns Heinz Ewersin tarina Prahan ylioppilaasta on kirvoittanut monia elokuvatulkintoja, joista legendaarisin on Paul Wegenerin teos vuodelta 1913. Tunnettu on myös Henrik Galeenin vuonna 1926 ohjaama tulkinta, joka Suomessa sai nimen Pragilaisylioppilas. Vähemmän tunnettu mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen on Arthur Robisonin ohjaama Prahan ylioppilas (Der Student von Prag, 1935), joka oli aiheen ensimmäinen äänielokuvallinen tulkinta. Tämä jäi Yhdysvalloissa syntyneen Robisonin (1883–1935) viimeiseksi ohjaukseksi, sillä hän menehtyi Berliinissä lokakuussa 1935.

Prahan ylioppilaan ehdoton tähti on wieniläissyntyinen Adolf Wohlbrück, joka tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Anton Walbrook. Vuonna 1936 Wohlbrück teki vielä muutaman elokuvan Itävallassa, muun muassa Willi Forstin loistavan komedian Allotria (1936), kunnes hän joutui lähtemään nousevan natsismin tieltä. Wohlbrück tekee Prahan ylioppilaassa kaksoisroolin, sillä tarinan kauhuelokuvallisuus perustuu kaksoisolentoaiheeseen: keskushahmo Balduin törmää tuon tuostakin kuvajaiseensa, mikä lopulta johtaa hänet tuhoon. Käsikirjoituksessa on merkittäviä eroja aiempiin mykkäelokuviin nähden: naisprotagonisti on tässä tulkinnassa oopperalaulaja Julia, jota esittää Dorothea Wieck. Hänen äänenään kuullaan aikansa tunnetuimpiin sopraanoihin kuulunutta Miliza Korjusta. Scapinellin rooli on tässä Dr. Carpis, jota esittää hyytävä Theodor Loos. Elokuva valmistui vuonna 1935, ja samana vuonna Korjus levytti Theo Mackebenin kappaleen ”Warum” Goethen sanoihin. Laulua ei kuulla Prahan ylioppilaassa, mutta elokuvan musiikin säveltänyt Mackeben käyttää laulun melodiaa taustalla vaikuttavassa kohtauksessa, jossa Balduin on juuri surmannut kilpailijansa kaksintaistelussa. Musiikki palaa myös lopussa, kun Balduin katsoo peilistä pirstoutunutta kuvaansa.

Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand (Old Surehand, 1965)

Tšekin TV:ssä nähtiin keskiviikkoiltana Karl Mayn lännenfiktiota kahdella kanavalla yhtä aikaa. Ensi näkemältä tuntuu, että menossa olisi May-renessanssi, mutta ehkäpä saksalaisen kirjailijan kuvitelmat Villistä Lännestä eivät koskaan ole edes kadonneet. Saksalainen ohjaaja Philipp Stölzl on lämmittänyt uudelleen Winnetoun tarinaa vuonna 2016, ja juuri tänään tulee tv:stä sarjan kolmas ja viimeinen osa. Samaan aikaan pyöri toisella kanavalla Alfred Vohrerin ohjaama Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand (Old Surehand, 1965), tšekiksi dubattuna. Nämä Old Surehand -leffat ovat minulta menneet aiemmin sivu suun. Pierre Brice esittää Winnetouta, kuten aiemmissakin elokuvissa, mutta tässä ”työparina” on harmaantunut Stewart Granger, joka esittää Old Surehand -hahmoa.

Sikäli kuin ymmärsin, Old Surehand on elokuvassa ajamassa takaa ”Kenraaliksi” kutsuttua murhamiestä (Larry Pennell) ja lopulta onnistuu tehtävässään Winnetoun avustuksella. Old Surehandin kumppanina on vanha konkari Old Wabble, jota salanimen Paddy Fox turvin esitti jugoslavialainen, kroatialaissyntyinen näyttelijä Milan Srdoč (1920–1988). Srdoč teki mittavan uran vuodesta 1954 lähtien, ja hänen filmografiastaan löytyy yli 140 teosta. Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand kuvattiin pääosin Kroatiassa, kuten aiemmatkin länsisaksalaiset Karl May -filmatisoinnit. Kiinnostavaa on, että Itä- ja Länsi-Saksalla oli omat western-perinteensä ja tähtensä, mutta länsisaksalaisiakin elokuvia tehtiin rautaesiripun yli. Juuri tätä läntisten ja itäisten yleisöjen yhdistämistä varten tarvittiin näyttelijöitä eri kansallisuuksista. Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand -elokuvaa levitettiin globaalisti, ja se sai Länsi-Euroopan lisäksi teatteriensi-illan ainakin Bulgariassa, Jugoslaviassa, Neuvostoliitossa, Puolassa, Romaniassa, Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa. Internet Movie Databasen mukaan Puolan ja Itä-Saksan ensi-illat koittivat tosin vasta 1980-luvulla. Länsisaksalaisten westernien tuotantotapa muistuttaa spagettiwesternien tuotantoa samaan aikaan, mutta esimerkiksi Vain muutaman dollarin tähden (Per un qualche dollaro in più, 1965) sai ensi-iltavuonnaan huomattavasti läntisemmän jakelun.

The Shape of Water (2017)

Guillermo Del Toron The Shape of Water (2017) kahmi viime vuonna roppakaupalla palkintoja, ja mikäpä siinä. Elokuva on taitavasti toteutettu romanttinen fantasia, vaikkakin ehkä juuri tietoisesti tehty kassamagneetiksi, jonka juoni on sopivan virtaviivainen. Tarinassa on mustavalkoisuutta, mutta koska tyylilajina on sadunomainen fantasia, se ei liiemmin haittaa. Nautittavin on mielestäni elokuvan alku, joka on hienosti rytmitetty ja rakentaa mykän Elisan (Sally Hawkins) näkökulman ja rutiinien täyttämän arjen herkästi. Tarina sijoittuu 1960-luvun alkuun, kylmän sodan aikaan. Elisa toimii siivoojana salaisessa laboratoriossa ystävänsä Zeldan (Octavia Spencer) kanssa. Laboratorion altaassa pidetään vankina Etelä-Amerikasta pyydystettyä vesimiestä, jonka kanssa Elisa ennen pitkää pystyy kommunikoimaan. Neuvostoliittolaiset, kuinkas muuten, ovat myös kiinnostuneita mystisestä löydöstä.

Elisa elää maailmasta eristäytyneenä, ja Zeldan ohella hänen harvoja kontaktejaan on naapurin Giles (Richard Jenkins), urallaan epäonnistunut mainospiirtäjä. Molemmat ystävät auttavat ennen pitkää Elisaa vesimiehen vapauttamisessa. Eritäytyneisyyttä kuvastavat Elisan naapurissa toimivan elokuvateatterin saleista kantautuvat fantasian äänet. Teatterissa pyörii sattumalta Henry Kosterin ohjaama raamattuspektaakkeli Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960), ja elokuvaan viitataan tarinassa vielä myöhemminkin, kun vesimies pakenee Elisan kotoa (jostakin kumman syystä) elokuvasalin hämärään. Ehkäpä Elisassa on ripaus Ruutin itsenäisyyttä: Ruut hylkäsi oman kansansa jumaluudet. Jos olen oikein ymmärtänyt, Ruutin nimi viittaa säälin tunteeseen, ja myös Elisa tuntee sääliä kahlittua vesimiestä kohtaan. Viittaus Ruthin kirjaan on vain yksi The Shape of Water -elokuvan intertektuaalisista viitteistä. Guillermo Del Toron elokuva on kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille, ja se sisältää aineksia myös 1950-luvun tieteiselokuvista. Vesimiehen hahmo tuo mieleen Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviön (Creature from the Black Lagoon, 1954), mutta ajat ovat muuttuneet: vuonna 2017 on tärkeää ymmärtää vieraan olennon tunteita ja hänen näkökulmaansa, vaikka toki vesimiehen maailma jää katsojalle lopulta tuntemattomaksi.

Vivir es fácil con los ojos cerrados (2013)

David Trueban Vivir es fácil con los ojos cerrados (2013) on englanninkieliseltä nimeltään Living Is Easy With Eyes Closed. Elokuvan nimi tulee Beatles-kappaleesta ”Strawberry Fields Forever”: elämä on helppoa, jos silmät ovat suljettuina. Tämä on lähtökohta Trueban komedialle, joka sijoittuu Francon aikaan, 1960-luvun lopun Espanjaan, jossa monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä ”silmät ovat suljettuina”. Päähenkilö on keski-ikäinen opettaja Antonio (Javier Cámara), joka elokuvan alussa opettaa ”Help!”-kappaleen sanojen avulla englantia poikakoulun oppilaille. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1966, jolloin John Lennon on Almeriassa osallistumassa Richard Lesterin elokuvan Miten voitin sodan (How I Won the War, 1967) kuvauksiin, ja niin Antonio päättää lähteä etelään päästäkseen keskustelemaan ihailemansa laulajan kanssa.

Antonion matkasta tulee kehitystarina, jossa ”suljetut silmät” vähitellen raottuvat. Matkan varrella mukaan tulee raskaana oleva Bélen (Natalia de Molina), joka on paennut äitiään, eikä tiedä, mitä tehdä. Pian auton kyydissä on myös kodistaan karannut nuorimies Juanjo (Francesc Colomer), jonka pitkälle tukalle almerialaismiehet naureskelevat. Vaikka Juanjo lopulta päätyy patriarkaaliseen järjestykseen, takaisin isänsä hoteisiin, Antonion vankkumaton fanius on avannut ikkunan tulevaisuuteen, siihen, että maailmaa voi muuttaa. Antonio voimaantuu itsekin, kuten elokuvan viimeisistä kuvista voi nähdä. Vivir es fácil con los ojos cerrados on sympaattinen elokuva, jonka ajankuva jää mieleen. Beatles-teemasta huolimatta Lennonin musiikkia ja ääntä kuullaan vain vähän, ja sekin aivan lopuksi magnetofonin välityksellä...

Locos peligrosos (1957)

Katsoin matkan aikana meksikolaisen Fernando Cortésin vuonna 1957 ohjaaman musiikkikomedian Locos peligrosos, jonka nimi taitaa viitata vaarallisiin hulluihin! Elokuvan pääroolissa on laulaja-koomikko German Valdés (1915–1973), joka tuli tunnetuksi taiteilijanimellä Tin Tan. Valdés esiintyi kymmenissä elokuvissa vuodesta 1944 lähtien kuolemaansa asti. Tin Tanin laulua kuullaan elokuvassa enemmän kuin lääkäri määrää, mutta yleisö on epälemättä ollut tyytyväinen. Tin Tanin sanotaan vaikuttaneen siihen, millaista espanjan kieltä meksikolaisissa elokuvissa kuultiin. Myös Locos peligrosos sisältää runsaasti spanglishiä, espanjan ja englannin luovaa sekoittamista, mikä viehätti myös Yhdysvaltain meksikolaistaustaista yleisöä.

Locos peligrosos yhdistää lemmentarinan ja musiikin niin kuin niin monet viihde-elokuvat Yhdysvalloissa ja Euroopassa samaan aikaan.Meksikolaista musiikkia toki kuullaan, muun muassa alun loistavassa musiikkinumerossa, jossa Federico (Tin Tan) laulaa rakastatulleen puhelimen välityksellä – ja mariachi-kokoonpano soittaa taustalla. Rakkaussuhdetta häiritsee musiikillinen kamppailu, sillä Minerva (Yolanda Varela) on klassisen musiikin professorin Julio Sarasaten (Julio Villareal) tytär. Televisiolähetyksessä järjestetään jopa kilpailu klassisen musiikin ja uuden nuorisomusiikin välillä. Uutta poppia edustaa amerikkalainen Puppy Lane, joka provosoivasti venyttelee purukumiaan professori Sarasaten kauhistukseksi. Puppy Laneä näyttelee German Valdésin veli Manuel ”El Loco” Valdés.

Jättiläinen (The Giant, 1956)

Pitkästä aikaa katsoimme George Stevensin Jättiläisen (The Giant, 1956). Eeppinen tarina perustuu Edna Ferberin romaaniin, joka oli ilmestynyt neljä vuotta aiemmin. Stevens oli ensi-illan aikaan 52-vuotias, jo kokenut ohjaaja, joka oli uransa huipulla. Takana oli lännenelokuva Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953), joka sijoittui Wyomingin maisemiin. Jättiläinen merkitsi loikkausta täysin erilaiseen ympäristöön, 1900-luvun Teksasiin. Kertomus seuraa Jordan ”Bick” Benedictin (Rock Hudson) ja hänen puolisonsa Leslien (Elizabeth Taylor) rakastumista ja avioliittoa vuosikymmenien ajan, mutta samalla romanttisen tarinan ohelle rakentuu historiallinen kaari Teksasin muutoksesta, modernisaatiosta, joka toi öljylähteet karjatilojen tilalle. Pitkän linjan tarinoissa elliptisyys on usein nautinnollista, se, miten ajassa siirrytään eteenpäin, ja tämä toimii myös Jättiläisen keskeisenä käyttövoimana.

Jättiläisen alku sijoittuu Marylandiin, jonne Bick lähtee hakemaan hevosta mutta tuokin mukanaan morsiamen. Bickin kotitila Reata on isäntänsä mielenmaiseman aineellistuma: tyhjällä preerialla kohoaa viktoriaaninen koti, jonka sisällä eletään normien mukaan. Vaikuttava hahmo on Bickin sisar Luz, jota esittää Johnny Guitarista tuttu Mercedes McCambridge. Leslielle paljastuu vähitellen se rotujen segregaatio, jonka keskellä Benedictien suku on elänyt ja elää. Eeppisen tarinan kaaren aikana tämä erottelu kuitenkin murtuu. Vaikka Bickin arvomaailma näyttäytyy konservatiivisena sen kiihkeän teknologisen muutoksen rinnalla, joka Teksasia ravistelee, hän kykenee muuttumaan, kuten elokuvan viimeinen kuva osoittaa.

Jättiläinen on jäänyt historiaan yhtenä James Deanin harvoista roolisuorituksista. En itse kuulu Dean-kultin sukupolveen, mutta Jättiläisen alun perusteella sitä on helppo ymmärtää. Deanista rakentuu juuri tässä elokuvassa ikonisen raukea kuva, ja Stevens tuntuu pitävän häntä joka kohtauksessa viipyilevästi valon ja varjon rajamailla. Ehkä alkuperäinen tarkoitus on ollut kuvata Jett Rinkin hahmon salaperäisyyttä, häneen kätkeytyvää potentiaalia, jota Bick ei kykene näkemään. Alun tyylitelty Dean on aikamoisessa ristiriidassa siihen karikatyyrinomaiseen nousukkaaseen, joka Jett Rinkistä elokuvan mittaan hahmottuu. Vaikka olen nähnyt elokuvan monta kertaa, tuntuu, että olin aktiivisesti unohtanut, miten yksiulotteiseksi hahmo loppua kohti muotoutuu.