Jättiläinen (The Giant, 1956)

Pitkästä aikaa katsoimme George Stevensin Jättiläisen (The Giant, 1956). Eeppinen tarina perustuu Edna Ferberin romaaniin, joka oli ilmestynyt neljä vuotta aiemmin. Stevens oli ensi-illan aikaan 52-vuotias, jo kokenut ohjaaja, joka oli uransa huipulla. Takana oli lännenelokuva Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953), joka sijoittui Wyomingin maisemiin. Jättiläinen merkitsi loikkausta täysin erilaiseen ympäristöön, 1900-luvun Teksasiin. Kertomus seuraa Jordan ”Bick” Benedictin (Rock Hudson) ja hänen puolisonsa Leslien (Elizabeth Taylor) rakastumista ja avioliittoa vuosikymmenien ajan, mutta samalla romanttisen tarinan ohelle rakentuu historiallinen kaari Teksasin muutoksesta, modernisaatiosta, joka toi öljylähteet karjatilojen tilalle. Pitkän linjan tarinoissa elliptisyys on usein nautinnollista, se, miten ajassa siirrytään eteenpäin, ja tämä toimii myös Jättiläisen keskeisenä käyttövoimana.

Jättiläisen alku sijoittuu Marylandiin, jonne Bick lähtee hakemaan hevosta mutta tuokin mukanaan morsiamen. Bickin kotitila Reata on isäntänsä mielenmaiseman aineellistuma: tyhjällä preerialla kohoaa viktoriaaninen koti, jonka sisällä eletään normien mukaan. Vaikuttava hahmo on Bickin sisar Luz, jota esittää Johnny Guitarista tuttu Mercedes McCambridge. Leslielle paljastuu vähitellen se rotujen segregaatio, jonka keskellä Benedictien suku on elänyt ja elää. Eeppisen tarinan kaaren aikana tämä erottelu kuitenkin murtuu. Vaikka Bickin arvomaailma näyttäytyy konservatiivisena sen kiihkeän teknologisen muutoksen rinnalla, joka Teksasia ravistelee, hän kykenee muuttumaan, kuten elokuvan viimeinen kuva osoittaa.

Jättiläinen on jäänyt historiaan yhtenä James Deanin harvoista roolisuorituksista. En itse kuulu Dean-kultin sukupolveen, mutta Jättiläisen alun perusteella sitä on helppo ymmärtää. Deanista rakentuu juuri tässä elokuvassa ikonisen raukea kuva, ja Stevens tuntuu pitävän häntä joka kohtauksessa viipyilevästi valon ja varjon rajamailla. Ehkä alkuperäinen tarkoitus on ollut kuvata Jett Rinkin hahmon salaperäisyyttä, häneen kätkeytyvää potentiaalia, jota Bick ei kykene näkemään. Alun tyylitelty Dean on aikamoisessa ristiriidassa siihen karikatyyrinomaiseen nousukkaaseen, joka Jett Rinkistä elokuvan mittaan hahmottuu. Vaikka olen nähnyt elokuvan monta kertaa, tuntuu, että olin aktiivisesti unohtanut, miten yksiulotteiseksi hahmo loppua kohti muotoutuu.