Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953)

George Stevensin Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953) on 1950-luvun keskeisiä lännenelokuvia. Olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, ja jokainen katsominen tuo esiin uusia yksityiskohtia. Elokuvan alku on vaikuttava: elokuvaaja Loyal Griggs sai työstään Oscarin, eikä ihme, sillä aloituksen jokainen otos hellii katsojaa. Wyomingin jylhät vuoret näkyvät taustalla, laaksossa vallitsee arkadinen luonnon ja ihmisen yhteiselo, pikkupoika Joey (Brandon De Wilde) tarkkailee juomaan pysähtynyttä hirveä, jonka pää kohoaa, kun Shane (Alan Ladd) ratsastaa ensimmäiseen kohtaukseensa. Eläimet ovat myöhemminkin tärkeässä roolissa. Mieleen jää kuolleen Torreyn (Elisha Cook Jr.) koira, joka on vähällä lähteä isäntänsä mukana hautaan.

Etäisten laaksojen mies taitaa olla George Stevensin ainoa lännenelokuva. Sen kuvaukset valmistuivat jo vuonna 1951, mutta Stevens käytti tuottajan mukaan piinallisen kauan teoksen viimeistelyyn leikkauspöydässä. Paramount piti lopulta elokuvaa niin kalliina, ettei se koskaan toisi sijoituksia takaisin. Toisin kävi, sillä western keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta ja muodostui lopulta klassikoksi. Alun perin Stevens oli suunnitellut päärooleihin Montgomery Cliftiä ja William Holdenia. Epäilemättä Holden olisi sopinut Starrettin rooliin yhtä hyvin kuin Van Heflin, mutta Clift olisi antanut Shanen hahmolle neuroottisemman painotuksen. Nyt Alan Laddin Shane on levollinen alusta loppuun, vaikka katsoja on tietoinen hänen ongelmastaan: Shane on rajaseudun yksinäinen kulkija, jolle maanviljelyksen tulo merkitsee lopun alkua. Siksi Shanen on lähdettävä elokuvan lopussa.

Kirjassaan Sixguns and Society Will Wright pitää Etäisten laaksojen miestä klassisena lännenelokuvana, jossa sankari saapuu yhteisön ulkopuolelta, intergoituu hetkeksi, mutta joutuu lopulta jälleen lähtemään. Alkutekstien aikana katsoja näkee Shanen laskeutuvan vuorilta laaksoon, ja viimeisissä kuvissa hän poistuu samaa reittiä. Sankari on suorittanut tehtävänsä, eikä hänelle ole paikkaa siinä maailmassa, joka on syntymässä. Etäisten laaksojen miehessä on klassisuutta myös siinä mielessä, että teemana on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu, josta syntyy väkivaltainen konflikti. Molemmat osapuolet käyttävät lopulta hyväkseen nopeakätisiä revolverimiehiä, karjankasvattajat Wilsonia (Jack Palance) ja maanviljelijät Shanea, joka uhrautuu yhteisön puolesta. Hänen korkeaa moraaliaan kuvastaa se, ettei hän tee työtään rahasta niin kuin Wilson vaan oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Vaikka Etäisten laaksojen mies on klassisista klassisin, siinä on paljon myös modernia: ajatellaanpa esimerkiksi elokuvan kaksintaistelukohtauksia. Stevens halusi tuoda esiin tappamisen tyrmäävän väkivaltaisuuden ja korosti sitä voimaa, joka aseista lähtee. Torrey kuolee Wilsonin laukauksesta ja piiskautuu lokaan. Lopussa Shanen laukaus musertaa Wilsonin ja painaa hänet melkein seinän läpi. Stevensin estetiikka valmisteli tietä Sam Peckinpahin teoksille ja myöhemmille spagettiwesterneille.

Etäisten laaksojen mies alkaa ja päättyy lapsen näkökulmasta. Joey on elokuvan alussa ensimmäinen, joka havaitsee Shanen tulon. Lopussa hän juoksee Shanen perään nähdäkseen loppuratkaisun ja tirkistelee sitä saluunan oven alta. Tämä näkökulma antaa ratkaisulle erityistä vaikuttavuutta, samoin tietysti Shanen viimeiset sanat Joeylle. Tarinan mukaan kuvaustilanteessa kaikki olivat vaikuttuneita Shanen lauseesta ”There’s no living with a killing” paitsi Brandon De Wilde, joka näytti Alan Laddille kieltään... Elokuvaa katsoessa ei voi olla ajattelematta myös De Wilden uraa. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vain 30-vuotiaana vuonna 1972.