Kohtaus junassa (Le train, 1973)

Pierre Granier-Deferren ohjaama Kohtaus junassa (Le train, 1973) perustuu Georges Simenonin romaaniin, joka puolestaan ammentaa keskeisestä Ranskan historian teemasta, saksalaismiehityksen ajasta. Tosin saksalaiset ovat vasta tulossa, ja elokuva kuvaa sitä, millaisen pakolaisaallon invaasion uhka herättää. Junat suuntautuvat kohti Ranskan ja Belgian rajaa. Päähenkilönä on ranskalainen radiokorjaaja Julien Maroyeur (Jean-Louis Trintignant), jonka puoliso on raskaana. Matkan aikana pariskunnat ajautuvat eri reiteille, ja Julien tutustuu saksanjuutalaiseen Anna Küpfer (Romy Schneider), jonka aviomies on aiemmin joutunut keskitysleirille. Granier-Deferre käyttää paljon dokumentaarista aineistoa sota-ajan tapahtumista, ja juuri nyt ne tuntuvat erityisen vaikuttavilta. Dokumentaariset otokset sulautuvat häivityksin värillisiin fiktiivisiin kohtauksiin.

Alkuperäisessä Simenonin romaanissa päähenkilö on nimeltään Marcel, ja hän on suorastaan odottanut elämäänsä muutosta. Marcel on altis matkan aikana tapahtuvalle odottamattomalle suhteelle. Granier-Deferren tulkinnassa päähenkilö Julien on pikemminkin tabula rasa, jonka ajatuksista ja tunteista katsoja ei saa selkoa, tai niistä ei kerrota. Ehkä ohjaajan tarkoitus on sanoa, että kriisin olosuhteissa elokuvan henkilöt tarttuvat elämään vanhemmin kuin koskaan. Silti draaman tasolla tämä jää yllättävän ohueksi. Vaikuttavimmillaan Kohtaus junassa on elokuvan loppukohtauksessa, jossa Julien ja Anna kohtaavat. Tässä päätöksessä myös Philippe Sarden musiikki pääsee oikeuksiinsa.

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949)

Robert Hamerin ohjaama ja Ealing-studion tuottama Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949) on brittiläisen elokuvan ehdottomia klassikoita. Se on kuuluisa paitsi tyylilajistaan, mustasta huumorista, myös Alec Guinnessin huikeasta roolisuorituksesta: Guinness näyttelee kahdeksaa eri roolia. Hamerin lähtökohtana oli Roy Hornimanin vuonna 1907 julkaisema romaani Israel Rank: The Autobiography of a Criminal. En ole alkuperäistä romaania lukenut, mutta se on herättänyt paljon keskustelua. Juutalaisen isän ja kristityn äidin pojasta kertovaa tarinaa on tulkittu sekä antisemitistisenä teoksena että antisemitismiä satirisoivana esityksenä, jonka kritiikin kohteena oli edwardiaanisen Englannin suvaitsemattomuus. Romaanin päähenkilö Israel Rank haluaa saavuttaa äitinsä aatelisen aseman ja antautuu rikoksen poluille.

Elokuvassa Kruunupäivä ja hyviä sydämiä asetelmaa on muutettu sikäli, että päähenkilö on puoliksi italialaista taustaa. Louis D'Ascoyne Mazzini (Dennis Price) on italialaisen oopperalaulajan poika. Hänen äitinsä on aatelista sukua, mutta tämä on sysätty seurapiirien ulkopuolelle, epäsäätyisen avioliiton takia. Louis voisi olla herttua, mutta välissä on kahdeksan D'Ascoyne-suvun edustajaa. Niinpä hän päättää murhata kaikki, yksi kerrallaan. Alkuperäisessä romaanissa olennaista on, että teos on ”omaelämäkerta” ja maailmaa kuvataan murhaajan näkökulmasta. Epäluotettavan kertojan sanoja lukija joutuu tavan takaa punnitsemaan. Robert Hamer ei ole tavoitellut tämän epäluotettavuuden elokuvallista vastinetta, vaan tehnyt tarinasta mustan huumorin kyllästämän kavalkadin, jossa Louis toteuttaa vaihe vaiheelta suunnitelmansa. Alussa Louis odottaa kuolemantuomiota ja on viimeistelemässä autiobiografiaansa. Sen jälkeen elokuva takautuu kertomaan, miten hän on päätynyt tähän tilanteeseen.

Kruunupäivä ja hyviä sydämiä on kuvaus pyrkyryydestä, mutta lopulta Louis'n patologinen halu kostaa äitinsä kohtaama vääryys piirtää armottoman kuvan ”aateluudesta”. Alec Guinness näyttelee kaikki D'Ascoyne-suvun edustajat, merikapteenista suffragettiin, papista sotapäällikköön. Kyse ei ole vain kameoroolien kavalkadista, vaan jokainen hahmo on selkeästi omanlaisensa. Huikea suoritus! Erityisen hyytävä on viimeinen D'Ascoyne, joka metsästäessään ampuu kaiken eteen tulevan ja lisäksi asettaa ansoja köyhälle kansalle, joka on eksynyt tiluksille. Komediana alkava tarina saa traagisen painotuksen, jota eivät lopun käänteetkään saa katsojaa unohtamaan.

Herra Orkidea (Le Père tranquille, 1946)

René Clémentin Le Père tranquille (1946) ei käsittääkseni ole saanut Suomen ensi-iltaa, mutta englanniksi se tunnetaan nimellä Mr. Orchid. Ehkäpä sen voisi suomentaa Herra Orkideaksi. Alkuperäinen nimi viittaa vaiteliaaseen isään, mikä toki sopisi aivan yhtä hyvin nimeksi. Clémentin elokuva valmistui heti toisen maailmansodan jälkeen, ja se tarttui tuoreeltaan miehitysajan inhohimoihin. Päähenkilönä on perheenisä, joka tietoisesti välttää ottamasta kantaa saksalaisten joukkojen läsnäoloon. Hän hoitaa mieluummin kasvihuoneessaan orkideoja, joita itse asiassa saksalaisetkin käyvät ihastelemassa. Isän näennäinen piittaamattomuus herättää vastareaktioita ennen kaikkea perheen nuorukaisessa, joka pitää isäänsä vallanpitäjiä myötäilevänä konservatiivina.

René Clément oli ohjannut esikoispitkänsä Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) samana vuonna ja sai uralleen lentävän lähdön. Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisponnisteluista kertova teos oli vaikuttava, dokumentaarissävytteinen kuvaus, joka on yhä aikakauden avainelokuvia. Tämän teoksen jälkimainingeissa syntyi Clémentin toinen ohjaus, joka niin ikään purkaa miehitysajan muistoa, tosin tällä kertaa teatraalisemmin ja melodramaattisemmin. Elokuvan voimahahmo oli taiteilijanimellä Noël-Noël tunnettu Lucien Édouard Noël, joka laati käsikirjoituksen ja näytteli myös pääroolin. Yleensä olemme tottuneet näkemään sukupolvikonfliktin ainekset 1950- ja 1960-luvun elokuvissa, mutta Noël-Noëlin ja Clémentin luomuksessa tämä on läsnä jo sota-ajan tilanteessa. Elokuvan päähenkilö, ikääntynyt herra Orkidea, on ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka nuoremmalle sukupolvelle näyttäytyy elinvoimansa menettäneenä. Tosin elokuva kääntää ennakkoluulot nurinniskoin, kun puutarhaharrastuksensa lomassa perheen harmaantunut isä juoniikin vastarintaliikkeen operaatiotia.

Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat, 1952)

Claude Binyon (1905–1978) tunnetaan paremmin älykkäiden, satiiristen tekstien käsikirjoittajana kuin ohjaajana, mutta hän ehti ohjata Hollywoodissa seitsemän pitkää elokuvaa vuosina 1948–1953. Näistä tunnetuimpia on vuonna 1952 valmistunut Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat), joka oli osa Clifton Webbin tähdittämää komediasarjaa (Suomessa ne nimettiin sanoin ”Kaikkien aikojen...”). Clifton Webb (1889–1966) puolestaan oli veteraaninäyttelijä, jolla oli vankka tausta Broadwaylla ja joka valkokankaalla muistetaan varsinkin roolistaan Otto Premingerin Laurassa (1944). Webb nousi yllättävään kansansuosioon 1950-luvulla komedianäyttelijänä, ja tästä Kaikkien aikojen sankari on erinomainen osoitus. 

Elokuva alkaa koululuokassa: Thornton Sayre (Clifton Webb) vetää englannintuntia ja esittää oppilaille lausuntataitojaan lukemalla katkelman Shakespearea. Resitointi on todella vakuuttavaa, ja tuntuu, että ohjaaja on halunnut tehdä vaikutuksen paitsi elokuvan oppilaisiin myös katsojaan. Ylevä aloitus ennakoi nopeaa käännettä päinvastaiseen suuntaan. Tuota pikaa paljastuu, että Thornton Sayre on ollut mykkäkauden sankarinäyttelijä, joka on ihastuttanut katsojia salanimellä Bruce Blair. Sayre on näytellyt naamioitunutta El Toroa, mikä tuo mieleen Douglas Fairbanksin tähdittämän Zorro-elokuvan. Kuvitteellisessa mykkäelokuvassa sankarin vastanäyttelijänä on Gloria Marlowe (Ginger Rogers). Televisiossa vanhat elokuvat pääsevät esiin, ja opiskelijat nauravat katketakseen menneisyyden kömpelyydelle. Kaikkien aikojen sankari esittää television tyhmyyden mediana, mutta samalla elokuva virnuilee omalle historialleen. Epätoivoisesti Sayre yrittää estää vanhojen elokuviensa tv-esitykset, mutta taistelu osoittautuu vaikeaksi.

Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia fiktioelokuvaa oman historiansa kertojana. Mieleen tulee esimerkiksi René Clairin mykkäelokuva-aikaa kuvaava Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Yhtä kiinnostavaa olisi tutkia äänielokuvan aikakaudella tehtyjä mykkäelokuvapastisseja. Niitähän on tehty paljon. Ajatellaanpa vaikka Oldřich Lipskýn huikeaa westernparodiaa Limonadi Joe (Limonádový Joe, 1964). Kaikkien aikojen sankarissa kuvitteelliset elokuva ovat mahtavaa katsottavaa, vaikkakin samalla on selvää, että ne kuvastavat 50-luvun kaavamaista käsitystä mykkäelokuvasta. Kun vanhoja elokuvia ajetaan 24 kuvaa sekunnissa, liikkeet nopeutuvat, mikä luo koomisen sävyn. Eleistä tulee ylikorostuneita, paatoksellisia, ja tätäkin nopeus voimistaa.

Continental – hupainen avioero (The Gay Divorcee, 1934)

Mark Sandrichin ohjaama Continental – hupainen avioero (The Gay Divorcee, 1934) on viihdyttävimpiä Fred Astairen ja Ginger Rogersin elokuvia. Sandrich, joka menehtyi sydänkohtaukseen vain 44-vuotiaana vuonna 1945, oli mykkäkaudella kouliintunut ammattilainen ja oli tottunut musikaalien ja komedioiden tekijä. Continentalissa on ripaus niitä aineksia, joista syntyi 1930-luvun screwball-komedia, mutta samalla mukana on aimo annos tanssia ja laulua. Elokuvan valmistumisen aikaan Hollywoodissa oltiin juuri siirtymässä Hays Coden aikakauteen, mikä olennaisesti vaikutti seuraavien vuosien komediaelokuvaan ja sopivaisuuden rajoihin. Sandrichin elokuvan alkuperäinen nimi oli The Gay Divorce, mutta Hays Office painosti tuotantoyhtiö RKO:ta muuttamaan nimeä. E-kirjaimen lisäyksellä vältyttiin avioliittoinstituution arvokkuutta nakertavalta mielikuvalta. Tämä oli tietysti kosmetiikkaa, sillä koko elokuva kiertyy avioliiton tietoisen purkamisen ympärille.

Mimi Glossop (Ginger Rogers) on onnettomasti naimisissa geologin kanssa, ja hän turvautuu juristin apuun järjestääkseen sellaisen kohtauksen, jonka perusteella aviomies ei voi välttyä eron hakemiselta. Jo ennen kuin tämä lainkaan selviää katsojalle, elokuva on esitellyt yhdysvaltalaisen tanssijan Guy Holdenin (Fred Astaire) ja tämän ystävän Egbert Fitzgeraldin (loistava Edward Everett Horton), joka joutuu tuuraamaan isänsä lakifirman johdossa. Avionrikkojaksi tilataan ammattihurmuri Rodolfo Tonetti (Eric Rhodes), joka on Hollywood-elokuvan uskomattomimpia italialaiskarikatyyrejä. Kaiken kaikkiaan Continental on mainio musikaalikomedia, jonka pienet sivuroolit jäävät mieleen. Astaire-Rogers-elokuvien vakionäyttelijöitä oli Eric Blore, jota voisi kutsua Hollywoodin Uuno Laaksoksi. Hänet on aina ilo nähdä valkokankaalla.

Tiikerihai (Tiger Shark, 1932)

Howard Hawksin Tiikerihai (Tiger Shark, 1932) valmistui samana vuonna kuin ohjaajan legendaarinen Arpinaama (Scarface). Tiikerihai sijoittuu Tyynen meren rannikolle, sekä Yhdysvaltoihin että Meksikon vesille, jossa Mike Mascarenhas (Edward G. Robinson) johtaa menestyksekkäästi tonnikalan pyyntiä. Eksoottiseen, seikkailulliseen ympäristöön sijoittuva elokuva on melodraama, jonka ytimessä on Miken epätoivoinen yritys löytää rakkautta. Kohtalonomaista tunnelmaa rakentaa suhde mereen. Elokuvan alussa Miken alus on haaksirikkoutunut, ja hän on riutuu pelastusveneessä. Mukana on vain kaksi muuta miestä, ja kaikki kärsivät janosta. Syntyy käsirysy, jonka tuloksena yksi miehistä suistuu veteen ja joutuu heti haiden saaliiksi. Mike itse lyyhistyy veneen reunalle, niin että käsi jää roikkumaan pinnan alle, kohtalokkain seurauksin. Pipes (Richard Arlen) vetää Miken ylös viime hetkellä, mutta käsi on jo menetetty, ja Mike joutuu elämään ilman kämmentä, koukku vasemmassa kädessään.

Mike Mascarenhasin mielikuvituksessa hait määrittelevät ihmisten kohtaloita. Mutta hän ei ole ainoa. Miken laivan miehistöön kuuluva Manuel Silva (William Ricciardi) toteaa, ettei raajansa menettänyt mies voi koskaan päästä taivaaseen. Mike taas luottaa siihen, että Pyhä Pietari tunnistaa kalamiehen viimeisellä portilla ja päästää sisään. Kohtalokkaalla retkellä Silva joutuu itse veden varaan ja onnettomuuden uhriksi. Mike tutustuu tämän tyttäreen Quitaan (Zita Johann), rakastuu ja lopulta nai itseään nuoremman neidon. Asetelma tuo mieleen monta muuta aikakauden melodraamaa. Tuota pikaa sukeutuu kolmiodraama, joka koituu Miken kohtaloksi, eikä haiden roolikaan jää vähäpätöiseksi. Ruumiillinen vamma merkitsee Mikelle henkistä vammaa, joka ei koskaan parannu. Elokuvaa katsoessa tuntuu, että Tiikerihai on ollut Steven Spielbergin innoituksen lähteitä. Konkari Mike on kuin Tappajahain Quintin (Robert Shaw) esi-isä.

Viva Villa (Viva Villa!, 1934)

Pancho Villan elämästä kertova Viva Villa (Viva Villa!, 1934) oli poikkeuksellisen myrskyisä produktio. Tuottaja David O. Selznick aloitti  kuvaukset Meksikossa vuonna 1932, mutta elokuva valmistui ensi-iltaan vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. Samalla elokuvasta tuli Meksikon ja Yhdysvaltain jännitteisen suhteen tiivistymä, vaikka Selznickin alkuperäinen ajatus olikin rakentaa myönteistä kuvaa Pancho Villan aikakaudesta. Meksikossa vastustettiin heti alussa sitä, että päärooliin oli valittu Wallace Beery, näyttelijä, joka oli tullut tunnetuksi roistonrooleistaan. Selznick yritti saada nuoren Panchon rooliin tämän pojan, Pancho Augustin Villa nuoremman, mutta suunnitelma kariutui. Varsinainen konflikti puhkesi, kun reportteri Jonny Sykesin rooliin valitun Lee Tracyn kerrottiin virtsanneen humalapäissään parvekkeelta Meksikon armeijan kadettien niskaan. Elokuvan kuvaaja Charles G. Clarke kiisti myöhemmin muistelmissaan tapahtuman, mutta joka tapauksessa Tracyn ympärille syntyi skandaali. Tracy sai lähteä, ja rooliin valittiin Stuart Erwin. Yhtä tuulista oli ohjaajan pallilla. Elokuva on kreditoitu Jack Conwayn nimiin, mutta ohjaajina toimivat myös William Wellman ja varsinkin Howard Hawks, jonka piti alun perin ohjata koko teos. Kymmenen viikon jälkeen Hawks lähti koettuaan, ettei kuvauksissa ollut turvallista.

Viva Villa alkaa alkutekstillä, jossa kerrotaan, ettei tarina perustu arkistojen tietoihin. Ei todellakaan: kyse on vahvasti kuvitteellisesta tarinasta, joka fantasioi Meksikon vallankumouksen tapahtumilla. Elokuvan alussa nähdään kohtaus Pancho Villan lapsuudesta, kun hän joutuu todistamaan isänsä kuolemaa. Tarinassa se oikeuttaa Villan väkivaltaisuuden, joka on jatkossa voimakasta, niin voimakasta, että se herätti myös kritiikkiä. Viva Villan valmistuminen sijoittuukin vaiheeseen, jolloin sensuurikoodista oli tulossa Hollywoodiin. Viime vaiheessa elokuvaa siistittiin, ja siitä poistettiin useita kohtauksia. Kerrotaan, ettei Wallace Beery olisi millään halunnut osallistua kuvauksiin syrjäisessä meksikolaisessa kylässä. Lentokone oli koko ajan valmiudessa kuljettamaan tähti El Pasoon tai Mexico Cityyn. Lopulta Beery tekee mieleenpainuvan roolisuorituksen ristiriitaisena hahmona, joka on samanaikaisesti väkivaltainen ja hellä, viisas ja tietämätön. Nyt katsottuna Viva Villassa kiehtoo se tapa, jolla Meksikon ja Yhdysvaltain suhteet olivat läsnä sekä tuotantovaiheessa että itse elokuvassa. Meksikon ensi-ilta jouduttiin keskeyttämään levottomuuksien vuoksi.