Vaikeneminen on kultaa (1947)

Toisen maailmansodan jälkeen René Clair palasi Ranskaan. Hollywoodissa viimeiseksi ohjaukseksi jäi Agatha Christie -filmatisointi Eikä yksikään pelastunut (And Then There Was None, 1945). Paluu sodan runtelemaan ja repimään kotimaahan ei varmaankaan ollut helppoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ensimmäinen elokuva paluun jälkeen kuvaa menneisyyttä sen sijaan, että se kohdistuisi nykyhetken ongelmiin tai vaikkapa sota-ajan kokemuksiin. René Clair käsikirjoitti itse nostalgisen tarinan, joka sijoittuu vuoden 1910 Pariisiin ja antoi nimeksi Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Jos elokuvan nimeä tulkitsee ajan poliittisessa kontekstissä, siinä voi nähdä sivumerkityksen. Miksi vaikeneminen olisi kultaa tilanteessa, jossa hyvin ristiriitaisin tuntein keskusteltiin ranskalaisten osallisuudesta miehitysajan oloihin? Ehkä on pikemminkin niin, että elokuva haluaa välttää kokonaan tällaisen assosiaation, sillä se ei anna vihjeitä ajankohtaisesta tulkinnasta. Clairille ”vaikeneminen” on viittaus mykkäelokuvan aikaan, maailmaan, jossa suuria draamoja kerrottiin sanattomasti. Tarina on myös henkilökohtainen ja kuvaa tilannetta, jossa on ymmärrettävä vaieta.

Elokuvan keskiössä on keski-ikäinen elokuvaohjaaja Emile Clément (Maurice Chevalier), joka ohjaa pariisilaisilla studioillaan mykkäkauden melodraamoja: samaan aikaan kun näyttelijät elehtivät, hän huutaa ohjeita, ja kameramies (Gaston Modot) pyörittää filmiä. Emile saa huollettavakseen ystävänsä tyttären Madeleinen (Marcelle Derrien) ja huomaa äkkiä olevansa ihastunut nuoreen neitoon. Samaan aikaan Emile antaa näyttelijälleen Jacquesille (François Périer) ohjeita flirttailussa – tietämättä, että neuvot kääntyvät häntä itseään vastaan: Jacques rakastuu Madeleineen. Kolmiodraama etenee lempeästi, ja Emile ymmärtää, ettei hänen tehtävänsä ole asettua nuorten rakkauden tielle. Hän päättää vaieta. Ehkä Emilen hahmon voi tulkita René Clairin alter egona, sillä ohjaaja oli itse lähestymässä 50 vuotta.

Vaikeneminen on kultaa voi näyttäytyä särmättömänä, mutta juuri sen sovinnollisuus viehättää. Siinä tavassa, jolla Emile ymmärtää ajan kulun ja vanhenemisen, on jotakin hyvin inhimillistä. Nyt kun Clairin tuotannosta on tullut katsottua jo yli puolet, alkaa näyttää siltä, että hänen elokuvansa päättyvät useimmiten positiivisesti tai ainakin toiveikkaasti. Ehkä tässä on myös osa selitystä siihen, miksi Clairin asema elokuvaohjaajien pörssissä laski toisen maailmansodan jälkeen. Kun New York Timesin kriitikko kirjoitti vuonna 1935 elokuvasta Viimeinen miljardööri (Le dernier milliardaire), hän kutsui Clairia neroksi. Toisen maailmansodan jälkeen kriitikoiden ja elokuvatoimittajien kannat alkoivat muuttua. Kenties on niin, ettei huvinäytelmien arvoa enää osattu nähdä maailmassa, joka tulkitsi itsensä tragediana.

Jos Vaikeneminen on kultaa -elokuvan estiikkaa vertaa Clairin 30-luvun tuotantoon, on ilmeistä, että Hollywood jätti jälkensä ohjaajaan. Varhaisia äänielokuvia katsoesa on ilmeistä, että Clairin tyyliin kuuluivat loisteliaat kameraliikkeet mutta samalla myös yleiskuvat, joissa kamera ei tullut kovinkaan lähelle henkilöitä. Vaikeneminen on kultaa on paljon lähempänä Hollywood-tyyliä kuin 30-luvun tuotantoa. Pitkien otosten sijaan elokuvassa on kuva-vastakuva-kerrontaa, jossa kamera tulee iholle. Myös valaistus tuo mieleen kultakauden Hollywoodin. Mutta toisaalta näyttämöllepano on ilmettyä 30-luvun elokuvaa: Vaikeneminen on kultaa näyttää poeettisen lavaste-Pariisin, jonka kaduilla laulu raikaa.

Vaikeneminen on kultaa on kiinnostava myös siksi, että se on elokuva elokuvan tekemisestä. Olisi mahdollista kirjoittaa elokuvan historia siten kuin elokuvat sen itse ovat kertoneet. Tällaiseen aiheeseen Clair tarjoaa loistavaa aineistoa. Erityisen herkullinen on lopetus. Socotoran sulttaani (Paul Demange) on tullut studioille seuramaan kuvauksia. Aiheena on itämainen tragedia, jossa rakastavaiset tapaavat salaa, isä osuu paikalle ja Madeleinen esittämä neito syöksyy ikkunasta ulos. Epätoivoinen rakastaja, Jacques, tarttuu miekkaan ja surmaa itsensä. Tällaiseen tragediaan myös Vaikeneminen on kultaa olisi voinut päättyä. Emile toteuttaa elokuvan kuitenkin uudelleen. Nyt isä päättää luopua vihastaan ja rakastavaiset saavat toisensa. Viimeisissä kuvissa tätä onnellista loppua seurataan – missäpä muualla kuin – elokuvateatterissa.