René Clément muistetaan vaikuttavasta lapsikuvauksesta Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), mutta ohjaajana hän on jäänyt runollisen realismin ja myöhemmän uuden aallon varjoon, välitilaan. Clément oli suosionsa kukkuloilla ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) jälkeen. Clément astui eturiviin kuvaamaan Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisiä ponnisteluja toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Tyylillisesti Taistelu rautateistä muistuttaa samanaikaista italialaista neorealismia ja yhdysvaltalaista puolidokumentaarista fiktiota: elokuva on karhea, dokumentinomainen ja studio-olosuhteita karttava kuvaus, joka osallistuu ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Clément kuvaa rautatieläisten ja vastarintaliikkeen toimintaa kollektiivina, josta ei nouse esiin sankareita. Ehkä suurin sankari on ranskalainen rautatiejärjestelmä, jonka neroutta saksalaiset eivät koskaan onnistu lannistamaan. Taistelu rautateistä sijoittuu heinäkuulle 1944: liittoutuneet ovat nousseet maihin Normandiassa, ja rautatieläiset tekevät kaikkensa estääkseen saksalaisia liikuttamasta joukkojaan. Liittoituneisiin on muutoin erittäin vähän viitteitä, aivan kuin elokuva haluaisi väittää Ranskan vapautuneen itse Saksan ikeestä. Elokuvan sanoma vastaakin sodan jälkeen Ranskassa vakiintunutta lähihistorian tulkintaa. Kiinnostavaa on myös elokuvan moderni ulottuvuus: rautatieverkoston lisäksi korostuu puhelinverkko, jonka avulla vastarintaliike pystyy salamannopeasti reagoimaan muuttuneisiin olosuhteisiin.Kaiken tämä poliittisuuden vastapainoksi on todettava, että Taistelu raitateistä on taidokkaasti rakennettu. Erityisesti jää mieleen teloituskohtaus, johon rautapihan äänet, höyryn puuskahdukset ja pillin vihellykset seikoittuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti