Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat, 1952)

Claude Binyon (1905–1978) tunnetaan paremmin älykkäiden, satiiristen tekstien käsikirjoittajana kuin ohjaajana, mutta hän ehti ohjata Hollywoodissa seitsemän pitkää elokuvaa vuosina 1948–1953. Näistä tunnetuimpia on vuonna 1952 valmistunut Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat), joka oli osa Clifton Webbin tähdittämää komediasarjaa (Suomessa ne nimettiin sanoin ”Kaikkien aikojen...”). Clifton Webb (1889–1966) puolestaan oli veteraaninäyttelijä, jolla oli vankka tausta Broadwaylla ja joka valkokankaalla muistetaan varsinkin roolistaan Otto Premingerin Laurassa (1944). Webb nousi yllättävään kansansuosioon 1950-luvulla komedianäyttelijänä, ja tästä Kaikkien aikojen sankari on erinomainen osoitus. 

Elokuva alkaa koululuokassa: Thornton Sayre (Clifton Webb) vetää englannintuntia ja esittää oppilaille lausuntataitojaan lukemalla katkelman Shakespearea. Resitointi on todella vakuuttavaa, ja tuntuu, että ohjaaja on halunnut tehdä vaikutuksen paitsi elokuvan oppilaisiin myös katsojaan. Ylevä aloitus ennakoi nopeaa käännettä päinvastaiseen suuntaan. Tuota pikaa paljastuu, että Thornton Sayre on ollut mykkäkauden sankarinäyttelijä, joka on ihastuttanut katsojia salanimellä Bruce Blair. Sayre on näytellyt naamioitunutta El Toroa, mikä tuo mieleen Douglas Fairbanksin tähdittämän Zorro-elokuvan. Kuvitteellisessa mykkäelokuvassa sankarin vastanäyttelijänä on Gloria Marlowe (Ginger Rogers). Televisiossa vanhat elokuvat pääsevät esiin, ja opiskelijat nauravat katketakseen menneisyyden kömpelyydelle. Kaikkien aikojen sankari esittää television tyhmyyden mediana, mutta samalla elokuva virnuilee omalle historialleen. Epätoivoisesti Sayre yrittää estää vanhojen elokuviensa tv-esitykset, mutta taistelu osoittautuu vaikeaksi.

Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia fiktioelokuvaa oman historiansa kertojana. Mieleen tulee esimerkiksi René Clairin mykkäelokuva-aikaa kuvaava Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Yhtä kiinnostavaa olisi tutkia äänielokuvan aikakaudella tehtyjä mykkäelokuvapastisseja. Niitähän on tehty paljon. Ajatellaanpa vaikka Oldřich Lipskýn huikeaa westernparodiaa Limonadi Joe (Limonádový Joe, 1964). Kaikkien aikojen sankarissa kuvitteelliset elokuva ovat mahtavaa katsottavaa, vaikkakin samalla on selvää, että ne kuvastavat 50-luvun kaavamaista käsitystä mykkäelokuvasta. Kun vanhoja elokuvia ajetaan 24 kuvaa sekunnissa, liikkeet nopeutuvat, mikä luo koomisen sävyn. Eleistä tulee ylikorostuneita, paatoksellisia, ja tätäkin nopeus voimistaa.