Herra Orkidea (Le Père tranquille, 1946)

René Clémentin Le Père tranquille (1946) ei käsittääkseni ole saanut Suomen ensi-iltaa, mutta englanniksi se tunnetaan nimellä Mr. Orchid. Ehkäpä sen voisi suomentaa Herra Orkideaksi. Alkuperäinen nimi viittaa vaiteliaaseen isään, mikä toki sopisi aivan yhtä hyvin nimeksi. Clémentin elokuva valmistui heti toisen maailmansodan jälkeen, ja se tarttui tuoreeltaan miehitysajan inhohimoihin. Päähenkilönä on perheenisä, joka tietoisesti välttää ottamasta kantaa saksalaisten joukkojen läsnäoloon. Hän hoitaa mieluummin kasvihuoneessaan orkideoja, joita itse asiassa saksalaisetkin käyvät ihastelemassa. Isän näennäinen piittaamattomuus herättää vastareaktioita ennen kaikkea perheen nuorukaisessa, joka pitää isäänsä vallanpitäjiä myötäilevänä konservatiivina.

René Clément oli ohjannut esikoispitkänsä Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) samana vuonna ja sai uralleen lentävän lähdön. Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisponnisteluista kertova teos oli vaikuttava, dokumentaarissävytteinen kuvaus, joka on yhä aikakauden avainelokuvia. Tämän teoksen jälkimainingeissa syntyi Clémentin toinen ohjaus, joka niin ikään purkaa miehitysajan muistoa, tosin tällä kertaa teatraalisemmin ja melodramaattisemmin. Elokuvan voimahahmo oli taiteilijanimellä Noël-Noël tunnettu Lucien Édouard Noël, joka laati käsikirjoituksen ja näytteli myös pääroolin. Yleensä olemme tottuneet näkemään sukupolvikonfliktin ainekset 1950- ja 1960-luvun elokuvissa, mutta Noël-Noëlin ja Clémentin luomuksessa tämä on läsnä jo sota-ajan tilanteessa. Elokuvan päähenkilö, ikääntynyt herra Orkidea, on ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka nuoremmalle sukupolvelle näyttäytyy elinvoimansa menettäneenä. Tosin elokuva kääntää ennakkoluulot nurinniskoin, kun puutarhaharrastuksensa lomassa perheen harmaantunut isä juoniikin vastarintaliikkeen operaatiotia.