Tiikerihai (Tiger Shark, 1932)

Howard Hawksin Tiikerihai (Tiger Shark, 1932) valmistui samana vuonna kuin ohjaajan legendaarinen Arpinaama (Scarface). Tiikerihai sijoittuu Tyynen meren rannikolle, sekä Yhdysvaltoihin että Meksikon vesille, jossa Mike Mascarenhas (Edward G. Robinson) johtaa menestyksekkäästi tonnikalan pyyntiä. Eksoottiseen, seikkailulliseen ympäristöön sijoittuva elokuva on melodraama, jonka ytimessä on Miken epätoivoinen yritys löytää rakkautta. Kohtalonomaista tunnelmaa rakentaa suhde mereen. Elokuvan alussa Miken alus on haaksirikkoutunut, ja hän on riutuu pelastusveneessä. Mukana on vain kaksi muuta miestä, ja kaikki kärsivät janosta. Syntyy käsirysy, jonka tuloksena yksi miehistä suistuu veteen ja joutuu heti haiden saaliiksi. Mike itse lyyhistyy veneen reunalle, niin että käsi jää roikkumaan pinnan alle, kohtalokkain seurauksin. Pipes (Richard Arlen) vetää Miken ylös viime hetkellä, mutta käsi on jo menetetty, ja Mike joutuu elämään ilman kämmentä, koukku vasemmassa kädessään.

Mike Mascarenhasin mielikuvituksessa hait määrittelevät ihmisten kohtaloita. Mutta hän ei ole ainoa. Miken laivan miehistöön kuuluva Manuel Silva (William Ricciardi) toteaa, ettei raajansa menettänyt mies voi koskaan päästä taivaaseen. Mike taas luottaa siihen, että Pyhä Pietari tunnistaa kalamiehen viimeisellä portilla ja päästää sisään. Kohtalokkaalla retkellä Silva joutuu itse veden varaan ja onnettomuuden uhriksi. Mike tutustuu tämän tyttäreen Quitaan (Zita Johann), rakastuu ja lopulta nai itseään nuoremman neidon. Asetelma tuo mieleen monta muuta aikakauden melodraamaa. Tuota pikaa sukeutuu kolmiodraama, joka koituu Miken kohtaloksi, eikä haiden roolikaan jää vähäpätöiseksi. Ruumiillinen vamma merkitsee Mikelle henkistä vammaa, joka ei koskaan parannu. Elokuvaa katsoessa tuntuu, että Tiikerihai on ollut Steven Spielbergin innoituksen lähteitä. Konkari Mike on kuin Tappajahain Quintin (Robert Shaw) esi-isä.

Viva Villa (Viva Villa!, 1934)

Pancho Villan elämästä kertova Viva Villa (Viva Villa!, 1934) oli poikkeuksellisen myrskyisä produktio. Tuottaja David O. Selznick aloitti  kuvaukset Meksikossa vuonna 1932, mutta elokuva valmistui ensi-iltaan vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. Samalla elokuvasta tuli Meksikon ja Yhdysvaltain jännitteisen suhteen tiivistymä, vaikka Selznickin alkuperäinen ajatus olikin rakentaa myönteistä kuvaa Pancho Villan aikakaudesta. Meksikossa vastustettiin heti alussa sitä, että päärooliin oli valittu Wallace Beery, näyttelijä, joka oli tullut tunnetuksi roistonrooleistaan. Selznick yritti saada nuoren Panchon rooliin tämän pojan, Pancho Augustin Villa nuoremman, mutta suunnitelma kariutui. Varsinainen konflikti puhkesi, kun reportteri Jonny Sykesin rooliin valitun Lee Tracyn kerrottiin virtsanneen humalapäissään parvekkeelta Meksikon armeijan kadettien niskaan. Elokuvan kuvaaja Charles G. Clarke kiisti myöhemmin muistelmissaan tapahtuman, mutta joka tapauksessa Tracyn ympärille syntyi skandaali. Tracy sai lähteä, ja rooliin valittiin Stuart Erwin. Yhtä tuulista oli ohjaajan pallilla. Elokuva on kreditoitu Jack Conwayn nimiin, mutta ohjaajina toimivat myös William Wellman ja varsinkin Howard Hawks, jonka piti alun perin ohjata koko teos. Kymmenen viikon jälkeen Hawks lähti koettuaan, ettei kuvauksissa ollut turvallista.

Viva Villa alkaa alkutekstillä, jossa kerrotaan, ettei tarina perustu arkistojen tietoihin. Ei todellakaan: kyse on vahvasti kuvitteellisesta tarinasta, joka fantasioi Meksikon vallankumouksen tapahtumilla. Elokuvan alussa nähdään kohtaus Pancho Villan lapsuudesta, kun hän joutuu todistamaan isänsä kuolemaa. Tarinassa se oikeuttaa Villan väkivaltaisuuden, joka on jatkossa voimakasta, niin voimakasta, että se herätti myös kritiikkiä. Viva Villan valmistuminen sijoittuukin vaiheeseen, jolloin sensuurikoodista oli tulossa Hollywoodiin. Viime vaiheessa elokuvaa siistittiin, ja siitä poistettiin useita kohtauksia. Kerrotaan, ettei Wallace Beery olisi millään halunnut osallistua kuvauksiin syrjäisessä meksikolaisessa kylässä. Lentokone oli koko ajan valmiudessa kuljettamaan tähti El Pasoon tai Mexico Cityyn. Lopulta Beery tekee mieleenpainuvan roolisuorituksen ristiriitaisena hahmona, joka on samanaikaisesti väkivaltainen ja hellä, viisas ja tietämätön. Nyt katsottuna Viva Villassa kiehtoo se tapa, jolla Meksikon ja Yhdysvaltain suhteet olivat läsnä sekä tuotantovaiheessa että itse elokuvassa. Meksikon ensi-ilta jouduttiin keskeyttämään levottomuuksien vuoksi.

Titanic (1997)

James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama Titanic (1997) oli suurtuotanto, ja se on ollut viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä elokuvia. On arvioitu, että Titanic oli ensimmäinen miljardin dollarin tuottoon yltänyt elokuva. Lopulta box office -tuotto nousi yli kahteen miljardiin. Suomessa Titanic on niin ikään historian katsotuimpia elokuvia, joka veti miljoona katsojaa valkokankaan ääreen. Itse en ole tainnut nähdä Titanicia kokonaan ensi-iltavuoden jälkeen, ehkä siitä syystä, että olen tv-esityksissä avannut vastaanottimen usein liian myöhään, siinä vaiheessa, kun Titanic on ollut jo puoliksi vedessä. Nyt katsottuna Cameronin luomus on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, myös erikoistehosteet, ja vaikka kestoa on yli kolme tuntia, tietoisuus suurkatastrofin vääjäämättömästä lähestymisestä pitää mielenkiinnon yllä. Kun elokuvaa katsoo, mietin, mitkä olivat sen suurmenestyksen taustatekijät. Ensinnäkin elokuva oli jo itsessään suurinvestointi. Vuonna 2019 Iso-Britanniassa arvioitiin, että alkuperäinen Titanic-alus maksoi nykyrahassa 150 miljoonaa puntaa. Titanic-elokuvan tuotantokustannukset puolestaan olivat 200 miljoonaa dollaria vuonna 1997. Paramountin ja 20th Century Foxin yhteistuotanto oli siis alkuperäiseen risteilijään verrattava taloudellinen satsaus, jolla oli globaali markkinointi ja toki myös valovoimaiset supertähdet päärooleissa.

Titanic on yhdistelmä eeppistä historiallista elokuvaa, romanttista elokuvaa, melodraamaa ja katastrofielokuvaa. Kaiken lisäksi Titanic on käsite, jonka kaikki tuntevat, kaikissa maanosissa. Myös alkuperäinen Titanic-laiva oli purjehtiva maailma pienoiskoossa: matkustajia oli Bulgariasta Syyriaan, Ranskasta Suomeen. Ehkä tämä monikulttuurisuus on tehnyt Titanicista otollisen fiktion kohteen, sillä emotionaalisen suhteen rakentaminen onnettomuuteen antaa monia mahdollisuuksia. Ennen James Cameronia oli nähty useita muita Titanic-elokuvia, tosin ei moneen vuosikymmeneen, mikä teki hetkestä erityisen otollisen. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä katastrofiaiheet kiinnostivat muutoinkin. Vaikka historioitsijan silmään tarttuu moni yksityiskohta, ele ja repliikki, jotka tuntuvat epätodennäköisiltä tai mahdottomilta vuonna 1912, Titanicissa viehättää mahdollisuus kurkistaa valtamerihöyryyn ja vaeltaa sen sokkeloisissa käytävissä. Lisään tähän kuvan Titanicin kuuluisasta ensimmäisen luokan portaikosta, jolla on elokuvassa tärkeä merkitys. Samoin viehättää reaaliaikaisuuden tavoittelu: Titanic törmää jäävuoreen elokuvan keskivaiheilla, eli uppoaminen kestää jotakuinkin yhtä kauan kuin aikanaan Atlantilla. Kun 90-luvun lopulla katselin elokuvaa, muistelen, että pidin erityisesti lopun jaksosta, jossa valtameren pohjassa lepäävä hylky muuttuu eläväksi. Elokuvan kehyskertomus jalokiveä metsästävistä aarteenetsijöistä tuntui turhan yksinkertaiselta, mutta muistojen merkityksen korostaminen vakuutti minut puolelleen. 

Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963)

Martin Rittin Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963) oli yleisö- ja arvostelumenestys. Oscar-kisassa elokuva oli ehdolla seitsemässä ja voitti kolmessa kategoriassa. Ensi-iltansa Hud sai Venetsian elokuvajuhlilla. Teos perustui Larry McMurtryn romaaniin Horseman, Pass By (1961), joka kertoi teksasilaisen karjatilan elämästä nuoren Lonnie Bannonin kertomana. Romaani sijoittui vuoteen 1954. Sodan jälkeen öljybisnes oli keskeinen tulonlähde, ja tähän myös tarina viittaa. McMurtryn romaani ja Rittin elokuva kuvaavat väistyvää elämänmuotoa. Käsikirjoittajat Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. muovasivat tarinaa siten, että epämiellyttävä, itsekäs sivuhenkilö Hud nostettiin keskiöön. Rooli tehtiin mittatilaustyönä Paul Newmanille, joka on tässä kaikkea muuta kuin sympaattinen päähenkilö.

Toisin kuin romaanissa, elokuvalla ei ole kertojaa. Katsoja kuitenkin samastuu nuoreen Lonnie Bannoniin (Brandon de Wilde), joka elokuvan alussa saapuu hiljaiseen teksasilaiseen kaupunkiin. Vasta myöhemmin paljastuu, että kyse on aamuvarhaisesta. Lonnie on tullut etsimään Hudia (Paul Newman), joka on ollut yötä poissa kotoa, omilla teillään. Aloitusjakso on ylipäätään loistava, ja James Wong Howen mustavalkokuvaus hivelee silmää. Myös Elmer Bernsteinin musiikki alkutekstien aikana jää mieleen. 

Kun tarina varsinaisesti alkaa, katsoja tutustuu Hudin isään Homer Bannoniin (Melvyn Douglas) ja talon kodinhoitajaan Almaan (Patricia Neal). Molemmat näyttelijät saivat Oscarin suorituksistaan. Homer on periaatteen mies, kun taas Hud on, kuten isä toteaa, ”unprincipled man”. Hud on antisankari, joka ei elokuvan aikana muutu. Tässä on varmasti myös käsikirjoittajien ja ohjaajan pessimistisen tulkinnan lähtökohta. Hud vihjaa jossakin kohtaa siihen, miten öljy voisi olla uusi elinkeino, mutta tähän Homer ei suostu. Hud edustaa orastavaa kapitalismia, mikä elokuvassa näyttäytyy periaatteettomuutena, arvomaailman kriisinä. Hudin ja Homerin välille ei synny sovintoa. Homer kuolee, Alma ja Lonnie lähtevät, ja Hud jää yksin elämään uutta arvaamatonta tulevaisuutta. Homerin kohtaloksi koituu suu- ja sorkkatauti, minkä vuoksi karja on lopetettava. En muista yhtäkkiä elokuvaa, jossa olisi tällainen eläimien massateurastus. Se jättää hyytävän tunnelman vielä lopputekstien jälkeenkin. Erinomainen elokuva – vaikkei millään tavalla miellyttävä!

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958)

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) oli Martin Rittin läpimurto-ohjaus, lavea Faulkner-filmatisointi, jossa myyttinen etelä natisee liitoksissaan. Käsikirjoituksen laativat yhteistyössä Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. Yhtenä lähtökohtana oli Faulknerin Kylä (The Hamlet, 1940), mutta he yhdistivät aineksia muistakin kirjailijan teoksista. Olennaista on kuitenkin, että käsikirjoittajat pitivät esikuvanaan Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -näytelmää, josta Richard Brooks oli parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hehkuvan kesän patriarkasta Will Varnerista tuli toisinto Williamsin Big Daddystä. Will Varnerin rooliin Martin Ritt tahtoi Orson Wellesin, tuotantoyhtiön varoituksista huolimatta. Welles on roolissaan barokkimaisen ylitsepursuava, ja tarina kertoo, että hän oli kuvaustilanteissa erittäin hankala. Välillä Welles vaati, että repliikit dubattaisiin jälkeenpäin, ettei hänen tarvitsisi opetella roolia. Lopulta yhteistyö kuitenkin sujui, ja Ritt sai Hollywoodissa lempinimen The Orson Tamer.

Hehkuva kesä alkaa liekehtivillä kuvilla: lato on syttynyt palamaan. Tulipalosta syytetään Ben Quickiä (Paul Newman). Todisteita ei löydy, mutta pieni mississippiläinen paikkakunta häätää hänet kotikonnuiltaan, kuin varmuuden vuoksi. Quick työllistyy Will Varnerin tilalle. Ennen kuin isäntä itse ehtii paikalle, Quick tutustuu Willin tyttäreen Claraan (Joanne Woodward), poikaan Jodyyn (Anthony Franciosa) ja tämän puolisoon Eulaan (Lee Remick). Tyrannimainen isäntä on tottunut manipuloimaan perhettään ja koko yhteisö, ja tuota pikaa hän alkaa naittaa Quickiä tyttärelleen Claralle. Juoni on epäilemättä saippuaoopperamainen, mutta siinä viehättää se armollisuus, joka lopulta luo sovinnon. Myös Ben Quickin traumaattinen menneisyys paljastuu, ja hänen levottomuutensa asettuu.

Martin Ritt käyttää CinemaScope-kuvaa hienosti, mutta lopulta vahvemmin kuin ohjaajan panos katsojan mieleen jäävät loistavat näyttelijäsuoritukset. Tosin tässäkin Rittillä oli ratkaiseva rooli. Hän oli työskennellyt Elia Kazanin assistenttina Actors Studiolla, jonka oppilaita hän värväsi elokuvaan. Paul Newmanin lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Joanne Woodward (joka avioitui Newmanin kanssa samana vuonna), Anthony Franciosa ja Lee Remick. Kerrotaan, että Newman muutti Louisianaan jo hyvissä ajoin ennen kuvausten käynnistymistä omaksuakseen etelän aksentin, ja lopputulos on erinomainen. Newman palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta miesroolista.

Miehen mitta (Edge of the City, 1957)

Martin Ritt (1914–1990) ohjasi esikoiselokuvansa Miehen mitta (Edge of the City) 42-vuotiaana vuonna 1956, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavan vuoden tammikuussa. Ritt oli joutunut vuosikymmenen kuluessa mustalle listalle, mutta kommunistijahdin laannuttua ura elokuva-alalla tuli mahdolliseksi. Hänellä oli jo kokemusta satojen näytelmien ohjaajana, ja hän oli luonut uraa myös televisio-ohjaajana ja -tuottajana. Robert Alan Aurthurin käsikirjoittama televisionäytelmä teki Rittiin vaikutuksen, vaikkakin tekstissä oli paljon samaa kuin Elia Kazanin menestyselokuvassa Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Myös Miehen mitta sijoittui New Yorkin satamaan, jonka korruptoituneessa ympäristössä päähenkilö yrittää selviytyä. Televisuaalisuus tulee mieleen jo Rittin elokuvien ensimmäisistä kuvista: hän käyttää poikkeuksellisen paljon lähikuvia, jotka tuovat tapahtumat ja tilanteet lähelle katsojaa.

Miehen mitan päähenkilö on Axel Nordmann (John Cassavetes). Heti alussa ilmenee, että hän on lähtenyt kotikonnuiltaan ja etsii työtä New Yorkista. Axel saa töitä, mutta joutuu heti satamayhteisön oudon hierarkian pelinappulaksi. Hän joutuu Charlie Malickin (Jack Warden) ryhmään, jossa palkasta pitää maksaa provisio työnjohtajalle. Pian Axel ystävystyy Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa, muuttaa tämän naapurustoon ja tutustuu myös Tommyn puolisoon Lucyyn (Ruby Dee). Tommylle Axel lopulta paljastaa syyn pakoretkeensä: hän kokee olevansa vastuussa veljensä kuolemasta ja on vielä tämän lisäksi lähtenyt asepalveluksesta omille teilleen. 

Miehen mitta käsittelee teemoja, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi Martin Rittin elokuvista: hän käsittelee rasismia, korruptiota, yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan yksilöön kohdistamaa painostusta. Axel ja Tommy ovat ystäviä etnisten rajojen yli, mutta lopulta Charlie Malickin patologinen rasismi koituu myös ystävyyden kohtaloksi. Elokuvan loppu ei kuitenkaan ole täysin vailla toivoa, sillä Axel uskaltaa uhmata satamatyöntekijöiden hierarkiaa ja ennakkoluuloja. Erityisen vaikuttavia ovat mielestäni Axelin puhelinkeskustelut vanhempiensa kanssa. Alussa Axel vain soittaa kotiin kuullakseen vanhempiensa äänen, mutta lopussa hän rohkenee avata suunsa. Vaikka elokuva käsittelee raskaita kysymyksiä, vanhempien osoittama armollisuus ja hyväksyntä luo toivoa paremmasta. Kaikille John Cassavetesin ja Sidney Poitier'n ystäville tämä on välttämätöntä katsottavaa!

Kipparikvartetti (1952)

Lauluyhtye Kipparikvartetti syntyi vuonna 1950, kun elokuvaan Kaunis Veera tarvittiin reippaita laulajia. Olavi Virta nähtiin sisävesilaivalle sijoittuvassa komediassa, mutta muut laulajat Auvo Nuotio, Kauko Käyhkö ja Teijo Joutsela esiintyivät vain ääniraidalla. Tilapäinen kokoonpano ei aluksi herättänyt laulajissa erityisempää innostusta, mutta yleisön uteliaisuudella ei ollut rajaa. Pian Kipparikvartettia kuultiin myös konserteissa, joista ensimmäinen oli Karkkilassa lokakuussa 1951. Radiossa Kipparikvartettia oli ehditty soittaa jo keväällä 1951. Toivo Särkkä halusi tietysti hyötyä sattumalta syntyneestä menestyksestä ja pyysi Reino Helismaata kirjoittamaan käsikirjoituksen yhtyeen synnystä. Lopputuloksena oli Ville Salmisen ohjaama Kipparikvartetti (1952), kepeä komedia, joka kertoo kuvitteellisen tarinan ryhmän alkutaipaleelta.

Kipparikvartetin alussa säveltäjä Harri Vuorivirta (Eero Roine) johtaa surkeasti menestyvää ohjelmatoimistoa, jolla ei tahdo töitä riittää. Olavi Joki (Olavi Virta) tuo köyhälle toimistolle ruokaa, ja Kauko (Kauko Käyhkö) norkoilee leipeillä odottamassa työtä. Pian ilmaantuu paikalle vuorineuvoksetar Rahala (Kaisu Leppänen), joka tarvitsisi taiteellista esitystä, mielellään oopperalaulajista koostuvaa kvartettia. Eipä aikaakaan, kun Vuorivirran ovelle saapuvat pianoa kantavat Apo Rovio (Auvo Nuotio) ja Teikka Ankkanen (Teijo Joutsela) ja, kas, kvartetti onkin koossa. Kipparikvartetti on ollut televisioesitysten kestosuosikkeja, joka on nähty lukemattomia kertoja. Se ei ole ihme, sillä tarina on napakka. Kiinnostavaksi elokuvan tekee tietysti myös se, että Kipparikvartetti on ollut suomalaisen populaarimusiikin suosituimpia yhtyeitä. Täysin särötön tämä historia ei ollut. Olavi Virta lähti omille teilleen jo vuonna 1953, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Elokuvassa kvartettia kuullaan täydessä loistossaan.