Frankenstein (1910)

Ensimmäinen Frankenstein-elokuva valmistui tiettävästi vuonna 1910. Sen ohjaajana pidetään vuonna 1877 syntynyttä James Searle Dawleya, joka jälkeenpäin väitti kivenkovaa olleensa kaikkien aikojen ensimmäinen filmiohjaaja. Edisonin studioilla valmistunutta elokuvaa pidettiin pitkään kadonneena, kunnes nitraattikopio yllättäen löytyi 1970-luvulla.

Frankensteinin hirviön synnyttäminen on selvästi kiehtonut tekijöitä, sillä se saa 12 minuutin pituuteen nähden erittäin suuren painoarvon. Elokuvan hienoimpia kohtia on kahdeksan minuutin kohdalla nähtävä hirviön sisääntulo, joka näkyy aluksi heijastuksena peilissä.

Nimetön uhkaus (1947)

Douglas Sirk, alunperin Detlef Sierck, teki pitkän uran ja aloitti ohjaajan työnsä Saksassa vuonna 1934. Yhdysvalloissa hänen ensimmäinen kreditoitu ohjauksensa oli Hitler's Madman vuodelta 1943. Mutta epäilemättä Sirkin ensimmäisiä täysosumia Hollywoodissa oli vuonna 1947 valmistunut film noir Nimetön uhkaus (Lured), jota on Suomessa esitetty myös nimellä Tyttöjä kadoksissa. Päähenkilönä on tanssija Sandra Carpenter (Lucille Ball), jonka ystävä katoaa. Vähitellen paljastuu, että Lontoossa häärii Charles Baudelairen Pahan kukista inspiraatiota ammentava sarjamurhaaja. Sandra päätyy lopulta Scotland Yardin palvelukseen, etsiväksi, joka alkaa systemaattisesti käydä läpi sanomalehtien kontakti-ilmoituksia. Eteen osuu monenlaisia ekstentrikkoja, joista epäilemättä vaikuttavin on Charles van Druten (Boris Karloff), joka elää kuvitteellisessa vuosisadan vaihteen maailmassa. Karloffin rooli on lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Olen tuskin ilonpilaaja, kun paljastan, ettei aristokraattinen van Druten ole oikea sarjamurhaaja, muuten vain hullu, mutta tämän katsoja kyllä aavistaa alusta pitäen. Elokuvan roolisuorituksista voi mainita George Sandersin esittämän playboy Robert Flemingin, johon Sandra ihastuu, ja tietenkin Charles Coburnin ikuistaman Scotland Yardin tarkastaja Harley Templen.

Tuottaja Hunt Stromberg oli muuten tehnyt juuri Hedy Lamarrin kanssa hienoa yhteistyötä elokuvissa Paholaisen tytär (Strange Woman, 1946) ja Häväisty nainen (Dishonored Lady, 1947). Edellinen oli Edgar G. Ulmerin, jälkimmäinen Robert Stevensonin ohjaus. Häväistyssä naisessa Douglas Sirk oli myös kreditoimattomasti mukana.

Douglas Sirk on jäänyt Hollywood-historiaan melodraaman mestarina, mutta Nimetön uhkaus on ehdottomasti film noirin kanonisoimaton helmi, jossa moni asia on kohdallaan. Lucille Ball on aktiivisena keskushenkilönä erinomainen, ja myös yllätyksellisyys pitää otteessaan loppuun asti.

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)

Katsoin lentomatkalla Washingtonista Kööpenhaminaan Tomas Alfredsonin ohjaaman vakoilutrillerin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker, Taylor, Soldier, Spy, 2011), joka perustuu John le Carrén romaaniin. Dialogilla on kokonaisuuden kannalta ratkaiseva merkitys, ja tässä kyllä lentokoneen taustameteli teki seuraamisen hankalaksi - puhumattakaan siitä, että vastapäisen tuolin selkänojan vaatimattomassa ruudussa kuvakoko oli puristettu perinteiseen akateemiseen formaattiin. Tästä huolimatta elokuvan tunnelma teki vaikutuksen, ja teos täytyy ehdottomasti nähdä uudelleen. Kylmän sodan keskelle, 70-luvun alkuun, sijoittuva draama alkaa Budapestissä epäonnistuvasta operaatiosta, jonka vuoksi brittien salaisen palvelun esimies Control (John Hurt) joutuu vetätymään. Eläkkeelle vetäytynyt agentti George Smiley (Gary Oldman) palaa toimeen selvittämään, kuka brittien joukoista on Neuvostoliiton kätyri. Oldman tekee erittäin vakuuttavan roolin. Mieleen jää myös Alberto Iglesiasin hieno musiikki.

Albuquerque 2: Harry Potterista Grateful Deadiin

PCA:n Southwest Texas -osaston populaarikulttuurikongressi järjestettiin Albuquerquessa 8.–11.2.2012 jo 33. kerran. Yllättävää on, ettei tapahtumassa ollut ainoatakaan keynote-luentoa. Kaikki aika, aamukahdeksasta iltakymmeneen, oli varattu työryhmille, joissa oli tänä vuonna tarjolla yli 600 paperia. Aiheet vaihtelivat elokuvasta sarjakuvaan, kirjallisuudesta memorabiliaan, mainonnasta museoihin, ruokakulttuurista autoiluun, Villistä Lännestä aasialaiseen populaarikulttuuriin, Harry Potterista James Bondiin. Sen sijaan musiikkiaiheita oli suhteellisen vähän – lukuun ottamatta ylitsepursuavaa Grateful Dead -kavalkadia. Grateful Dead -harrastajat olivat koonneet peräti 13 sessiota, joissa yhtye yhdistettiin lähestulkoon kaikkeen maan ja taivaan välillä. Mitä sanotte tällaisista otsikoista: ”Surprise! The Grateful Dead Had a Business Model and Some of Us Are Following It!” Tai “Everything I Know About Publishing I Learned from the Grateful Dead”? Olin kokeeksi kuuntelemassa työryhmää Philosophy and the Grateful Dead, jossa massachusettsilainen kemian professori piti luennon ”Are You in Plato’s Cave, or at the Show?” En vieläkään ymmärrä, miten Platonin luolametaforasta päästiin itämaisen filosofian kautta Grateful Deadiin…

PCA:n aktiivi John Bratzel kertoi, että Greatful Dead -sessiot ovat Southwest Texas -kongressien erikoisuus: ne ovat ”totally crazy” mutta antavat tapahtumalle oman mausteensa. Albuquerquessa on aina ollut mukana myös vahvasti intiaanikulttuurien, alkuperäisten amerikkalaisten, tutkimusta, jota tänäkin vuonna oli paljon. Kongressin idea on olla eräänlainen tavaratalo, jossa tutkijat voivat verkostoitua. Tavallaan tämä toimiikin, jos seuraa tiettyä teemaa tai strandia koko kongressin ajan, jolloin ryhmäytyminen mahdollistuu. Mutta kun toisaalta yhteisiä tilaisuuksia ei juuri ole, rajojen ylittäminen on hankalaa. Itse yritin seurata mahdollisimman erilaisia työryhmiä, jotta saisi kokonaiskuvaa siitä, mitä tällä hetkellä tutkitaan. Päällimmäisenä kokemuksena oli papereiden epätasaisuus, mutta se ei oikeastaan haitannut: kongressit tarjoavat aina oppimisen mahdollisuuden. Kuuntelin päivien aikana esityksiä Hollywood-elokuvasta, Grateful Deadista, japanilaisesta sarjakuvasta, arabistereotypioista, Hitchcock esittää -tv-sarjasta, kulttuurien kohtaamisesta, transnationaalista identiteetistä, tähteydestä...

Superman and the Mole-Men (1951)

SWTXPCA;n populaarikulttuurikongressin sarjakuvaryhmä päätti päivänsä elokuvanäytökseen. Katsoimme Lee Sholemin Superman and the Mole-Men (1951), jonka tähtenä Teräsmiehen ja Clark Kentin roolissa nähtiin George Reeves. Elokuva antoi kimmokkeen tv-sarjalle, jota tehtiin 1951–53. Erikoiseksi elokuvan tekee se, ettei se sijoitu suurkaupunkiin niin kuin alkuperäissarjakuva vaan pieneen teksasilaiskylään, jonka pienuutta korostetaan useaan otteeseen. Paikkakunnalla on porattu maailman syvintä kuilua, mutta öljyn sijasta vastaan on tullut radioaktiivista ainesta – ja sen jälkeen pelkkää tyhjää, aivan kuin maapallo olisi ontto. Clark Kent ja Lois Lane (Phyllis Coates) ovat saapuneet kirjoittamaan lehtijuttua sensaatiomaisesta projektista, mutta kun he tulevat paikalle, hanke on yllättäen peruutettu. Eipä aikaakaan, kun onkalosta nousee esiin kaksi isopäistä kääpiötä, jotka nähdessään yövartija pelästyy kuoliaaksi. Vieraat muistuttavat aikakauden tieteiselokuvien humanoideja, mutta kohtaaminen sivilisaatioiden välillä osoittautuu vaikeaksi.

Superman and the Mole-Men valmistui vuonna 1951, kommunistijahdin kynnyksellä, ja kieltämättä tekee mieli nähdä elokuva ajankohtaisena kommentaarina. Pikkukaupungissa muukalaiset saavat aikaan hysterian, joka purkautuu lynkkausmentaliteettina. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä vainoamisen kulttuuria on valkokankaalla viljelty jo Griffithin Kansakunnan synnystä (Birth of a Nation, 1915) Fritz Langin Kiihkoon (Fury, 1936). Silti puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta on kiinnostava, kun kohteena on 50-luvun varhainen supersankarielokuva. Teräsmies ottaa tehtäväkseen puolustaa maan alta nousseita muukalaisia, ja lopulta hysteria laantuu. Toisaalta elokuva myös toteaa maailmojen yhteismitattomuuden: kulttuurien kohtaaminen ei lopulta ole mahdollista. Maailmat jäävät väistämättä erillisiksi.

Lee Sholem tuli sittemmin tunnetuksi tv-ohjaajana, mutta hänen uransa alkoi Tarzanin parissa. Ennen Teräsmiehen tarinaa Sholem ohjasi kaksi Lex Barkerin tähdittämää viidakkoseikkailua, Tarzan ja nuoruuden lähde (Tarzan's Magic Fountain, 1949) ja Tarzan ja orjatyttö (Tarzan and the Slave Girl, 1950).

Albuquerque 1: Turquoise Trail, Jemez, Los Alamos

Saavuimme Albuquerqueen muutamaa päivää ennen PCA:n Southwest Texas -osaston populaarikulttuurikongressin alkua. Samalla kun oli aikaa toipua melkein vuorokauden mittaisesta matkasta, oli mahdollisuus katsoa kaupunkia ja sen ympäristöä. Albuquerque on Uuden Meksikon suurin kaupunki, jossa on 680 000 asukasta. Tätä on vaikea uskoa, sillä pientä downtownia ja historiallista keskustaa lukuunottamatta tihentymiä on vähän ja kaupunki leittäytyy laajalle kohti erämaata. Täällä voi helposti kävellä mailikaupalla näkemättä muuta kuin parkkitaloja, parkkipaikkoja ja drive-in-burger-ravintoloita. Historiallinen keskusta tuo mieleen 1800-luvun lännenkaupungin. Erityisen hieno on San Felipe de Neri -kirkko, jonka fransiskaanit pystyttivät 1700-luvun alussa (kuva vasemmalla). Taidemuseossa on sattumalta menossa Francisco Goyan etsausten näyttely: esillä on koko Los Caprichos -sarja vuodelta 1799. Mieleen jäävät myös meksikolaissyntyisen taiteilijan Enrique Chagoyan tuoreet mukaelmat Goyan aiheista.

Albuquerquea suuremman vaikutuksen teki ympäröivä luonto, maisema. Ajoimme lumihuippuiselle, pilven peittämälle Sandia-vuorelle ja jatkoimme sieltä Turquoise Trailille, jota pitkin Kid Carson aikanaan kuljetti navajointiaaneja. Maasto muuttui täydellisesti, kun tulimme hetkessä pakkasesta western-henkisen erämaan keskelle. Kiinnostava paikka on Madrid, hiilikaivoksen ympärille syntynyt boom town, josta tuli ennen pitkää ghost town. Historia elää yhä, mutta nykyään paikka on taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteisö. Turquoise Trail huipentuu Cerrillosissa, jonka maisema on häkellyttävä: täällä intiaanit kaivoivat turkoosia, kunnes espanjalaiset saapuivat paikalle 1600-luvulla.

Seuraavan päivän retki lähtee Jemez-vuoriston kautta kohti Los Alamosia ja Santa Fétä. Jemez-intiaanien reservaatti on mykistävä, surullinen näky. Jos oikein ymmärsin, intiaanit elivät alun perin Jemez-vuorten välisessä kauniissa laaksossa, mutta reservaatti syntyi kuivan erämaan keskelle. Laakson jälkeen seuraa Jemezin vuoristo, jossa on vulkaanisten voimien muokaamia kummallisuuksia, Battleship Rock, kuumia lähteitä ja Soda Dam, mineraalien muovaama pato. Ennen Los Alamosia tie kulkee lumisen ylängön kautta.

Los Alamos oli niin ikään vanhaa intiaanialuetta, mutta nyt se muistetaan Manhattan-projektin keskuksena. Tutustumme pikaisesti teknologiamuseoon, jossa defence technology saa ällistyttävän suuren roolin. Moni asia jää mainitsematta. Ennen hämärän laskeutumista suuntaamme kohti Santa Fétä ja matkan varrella näkyvät muun muassa Black Mesa ja Camel Rock. Santa Fé on 60 000 asukkaan pikkukaupunki, jonka arkkitehtuuri kunnioittaa meksikolaisia juuria. Keskustassa kohoaa Fransiscus Assisilaisen basilika, ja plazan reunalla kulkee legendaarinen Old Santa Fé Trail.

1911 (2011)

Matkalla Albuquerqueen oli tarjolla myös elokuvia: Kööpenhaminan ja Washingtonin välillä katsoin Jackie Chanin ja Li Zhangin ohjaaman spektaakkelin 1911 (Xinhai geming, 2011), joka juhlistaa Kiinan keisarivallan romahduksen satavuotista historiaa. Pienestä kuvaruudusta elokuvaa on tosin vaikea katsoa, sillä kuvaa on höystetty tekstein, joilla annetaan lisätietoja kuvatuista henkilöistä ja tilanteista. Nämä tekstit jäivät nyt kokonaan näkemättä, mutta tämä ei lopulta vaikeuttanut tarinan ymmärtämistä. Satavuotiaan historian ohella elokuvalla on toinenkin numeraalinen merkitys: tämä teos on Jackie Chanin sadas elokuva, ja populaarikulttuurin ikoni on siirtynyt prestiisielokuvan tähdeksi! Jackie Chan on elokuvassa Huang Xing, joka johtaa joukkoja taistelussa Qing-dynastiaa vastaan. Toinen avainhenkilö on Sun Yat-sen (Winston Chao), joka kokoaa kansainvälistä tukea taisteluun tasavallan puolesta. Samaan aikaan kun elokuva juhlii tasavallan syntyä, se ei hylkää keisarivallan näkökulmaa. Keisarihuone on oman historiansa vanki, ja siksi muutokseen liittyy myös melankolisia tunteita.