Kiihko (Fury, 1936) oli wieniläissyntyisen Fritz Langin ensimmäinen ohjaus Yhdysvalloissa. Takana oli viimeinen Saksan-kauden elokuva Tri Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933) ja Ranskassa ohjattu Liliom (1934). Muutto Yhdysvaltoihin oli epäilemättä suuri kulttuurinen käänne. Dvd:n kommenttiraidalla Peter Bogdanovich soittaa 60-luvulla Beverly Hillsissä tekemäänsä Langin haastattelua. Ainutlaatuisessa äänitteessä Lang kertoo halustaan elää maassa maan tavalla: hän luki vain englanninkielistä kirjallisuutta ja seurasi lehdistöä päästäkseen kiinni amerikkalaiseen elämäntapaan. Muutos heijastui myös elokuvien näkökulmaan. Lang korostaa, että Yhdysvalloissa päähenkilö on usein ”John Doe”, jokamies, johon yleisö voi samastua. Saksassa Lang oli tehnyt – kuten hän itse toteaa – tarinoita yli-ihmisistä (vrt. Mabuse-sarja). Kiihkossa lähtökohtana oli Norman Krasnan muutaman sivun mittainen kertomus, jonka keskiössä oli keskilännen lynkkaustapaus. Lang toteaa itsekin, miten sanomalehdet käsittelivät aihetta ja teema tuntui olevan ajan hermolla. Elokuvan päähenkilönä on veljessarjan vanhin Joe Wilson (Spencer Tracy), joka on menossa naimisiin Katherine Grantin (Sylvia Sidney) kanssa. Joe on tulossa morsiantaan tapaamaan, kun hän ajomatkalla Chicagosta etelään joutuu pidätetyksi kidnappauksesta epäiltynä. Pienellä paikkakunnalla huhut leviävät nopeasti, ja pian Joen henki on vaarassa. Lynkkaajat polttavat vankilan ja Joeta pidetään kuolleena, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla onnistunut pakenemaan. Yritteliäisyyteen uskoneesta päähenkilöstä tulee ankara kostaja, joka haluaa tuomita lynkkaajat murhaajina. Kiihkon sävy on katkera, ja vaikka Joe lopulta paljastaakin itsensä, hän on menettänyt uskonsa oikeudenmukaisuuteen.
Nykykatsoja haluaisi nähdä Kiihkon sitä taustaa vasten, josta Fritz Lang oli lähtöisin. Palavan vankilan loimussa hurmioituneet lynkkaajat tuovat mieleen natsi-Saksan joukkohysterian. Lang itse korostaa teeman amerikkalaisuutta. Yhteiskuntakriittisyys tuleekin esille piirisyyttäjä Adamsin roolissa, jota Walter Abel tulkitsee erinomaisesti: hän viittaa oman käden oikeuden asemaan yhdysvaltalaisessa perinteessä. Väistämättä tulee mieleen myös rasistinen suvaitsemattomuus, vaikka elokuva vältteleekin rotuteemaa. Kiihkon alussa tosin tietoisesti näytetään, miten Katherine kuuntelee pyykkiä ripustavaa mustaa palvelijaa. Katherinen maailmassa valkoisten ja mustien jännitettä ei tunnu olevan – toisin kuin siinä todellisuudessa, jonka keskelle Joe tahtomattaan joutuu.
Kiihkossa Fritz Langin tyyli ei ole vielä niin Hollywood-sliipattua kuin myöhemmissä elokuvissa. Visuaaliset vastakohdat tuntuvat kumpuavan eurooppalaisen elokuvan perinteestä, ja vaikuttavimmillaan Kiihko on kuvatessaan sitä tunteiden kirjoa, jonka keskellä sekä syylliset että syytetyt ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti