Piiritys (1965)

René Clairin viimeinen pitkä näytelmäelokuva Piiritys (Les fêtes galantes, 1965) oli ranskalais-romanialainen yhteistuotanto. Ensi-illan aikaan Clair oli 67-vuotias. Teos pohjautui Clairin omaan käsikirjoitukseen, ja Piiritystä voi luonnehtia lähinnä historialliseksi huvinäytelmäksi. Tyylilajin valintaa voi pitää epämuodikkaana ja epätyypillisenä, kun samaan aikaan uusi aalto oli kiihkeimmillään ja yhteiskunnallisessa keskustelussa painotettiin ajankohtaisten aiheiden käsittelyn merkitystä. Toisaalta ratkaisu on puhdasta Clairiä ja jatkaa 50-luvun tuotannon teemoja. Leikillinen historian käsittely tuo mieleen toisaalta Sacha Guitryn elokuvat, toisaalta itäeurooppalaiset vieraannutetut historiankuvaukset, kuten Karel Zemanin Kaksi muskettisoturia (Bláznova kronika, 1964), joka oli valmistunut edellisenä vuonna.

Piiritys alkaa nykypäivän museosta, jonka seinällä on maalaus ”Allenbergin piirityksestä”. Tämän jälkeen elokuva siirtyy menneisyyteen, tuntemattomaan maahan, oletettavasti 1700-luvun alkuun, jossa Beaulieun ruhtinaan (Jean Richard) joukot ryhtyvät piirittämään Allenbergin markiisiin (György Kovacs) linnaa. Konfliktin syy jää epäselväksi, mutta loppuratkaisu antaa ymmärtää, ettei sotimisen syy ole osapuolille itselleenkään selvää. Allenbergin prinsessa Hélène(Geneviève Casile) on, kuten ennen pitkää ilmenee, rakastunut Beaulieun ruhtinaan poikaan Frédériciin (Christian Baratier), jolloin tarina saa Romeon ja Julian rakkauskertomuksen piirteitä – tosin vain hetkeksi, sillä juuri nuorten rakastavaisten liitto saa pattitilanteen purkautumaan ja piirityksen päättymään. Osapuolten välillä liikkuu nuori sotilas Jolicoeur (Jean-Pierre Cassel), joka lopulta junailee ratkaisun. Tärkeä rintamalinjojen yli risteilevä hahmo on myös maanviljelijä Thomas (Philippe Avron), joka tahtomattaan joutuu vyyhtiin mukaan.

Elokuvan alkuperäisnimi Les fêtes galantes viittaa rokokooajan galantteihin juhliin, joita muun muassa Antoine Watteaun kuvasi maalauksissaan. Aristokratian joutilaan elämän innoittamana myös Paul Verlaine julkaisi runokokoelman Fêtes galantes (1869). Clairin elokuvan huumori piilee siinä, että 1700-luvun sota esitetään aristokratian ulkoilmajuhlana, jossa sodanjohtoa kiinnostaa paljon enemmän päivällispöytä kuin se, mitä hierarkian alemmille tasanteille kuuluu. Piiritys on herkullisimmillaan ruokailukohtauksissa: kun Allenbergin markiisin juhlapöytä joutuu tyytymään savusilliin, Beaulieun telttaan kannetaan määrättömästi syötävää.

Suurin hauskuus koittaa elokuvan lopussa. Allenbergin markiisilla on vaikea taipua sovintoon, vaikka ruokapöydän antimet houkuttavat, sillä hän pelkää historian tuomiota. Samassa taivaalta kuuluu römeä Historian Ääni, joka toteaa, ettei vaaraa ole. Piiritystä voi pitää ajankohtaisena, joskin hienovaraisena kommenttina sodan tarkoituksettomuudesta ja poliittisten rintamalinjojen keinotekoisuudesta. Elokuvan viimeisissä kuvissa on erityistä kriittistä särmää: Thomas kuuluu maan hiljaisiin, joka saa lähteä, eikä hänen kohtalonsa kiinnosta Historiaakaan.

Haaveiden kuja (1957)

Haaveiden kuja (Porte des Lilas, 1957) tuo nykypäivänä mieleen pariisilaisen metroaseman Porte des Lilas, mutta René Clairin elokuvassa se viittaa nuhruiseen, syrjäiseen Pariisin kolkkaan, joka kuvauksia varten rakennettiin kokonaisuudessaan studioon. Muistan Haaveiden kujan televisioesityksestä vuodelta 1983: mieleen on jäänyt poettisen realismin hengessä tehty, myyttinen Pariisi. Ranskalais-italialaisena yhteistyönä valmistunut ”comédie dramatique”, kuten alkuteksteissä todetaan, kuvattiin Boulogne-Billancourtin studioilla. Vuoden 1957 tilanteessa poeettisen realismin perintöön viittaaminen on sinänsä kiinnostavaa, elettiinhän uuden aallon ja elokuvallisen modernismin kynnyksellä.

Haaveiden kujan alku on vaikuttava: alkutekstien jälkeen avautuu hämärä katunäkymä, vanha pariskunta kuljettaa kärryään näyttämön halki (elokuvan lopussa sama pariskunta kulkee päinvastaiseen suuntaan). Elokuvan keskeiset henkilöt esitellään kapakkakohtauksessa: Juju (Pierre Brasseur) nojaa tiskiin ja kalastelee selvästi ryyppyä baarimikko Alphonsen (Raymond Bussières) haukankatseen alla. Taustalta alkaa kuulua laulua. Kun Juju siirtyy, hänen takaansa paljastuu L'Artiste, Taiteilija (Georges Brassens), ajan johtava chanson-laulaja ja lauluntekijä. Kameran asema vaihtuu Taiteilijan puolelle, Juju vaihtaa asentoa, ja tällä kertaa takaa paljastuu Alphonsen tytär Marie (Dany Carrel). Draaman perusasetelman esittely tuo mieleen Hawksin Rio Bravon (1959), mutta tässä vanha juoppo Juju on keskiössä, tapahtumien moottorina, manipulaattorina ja oikeastaan myös moraalisena selkärankana. Rinnastus Rio Bravoon ei mielestäni ole tuulesta temmattu: Haaveiden kujassa tarina käynnistyy ”saluunassa” ja ennen pitkää tarinaan tulee myös desperado. Mutta Rio Bravossa alkoholisoitunut Dude ei voisi olla tarinan moraalinen selkäranka: siihen tarvitaan järkähtämätön John T. Chance. Sen sijaan Haaveiden kujassa Juju on kaiken ytimessä.

Kulmakunnan elämä järkkyy, kun paikalle ilmestyy poliisia pakeneva rikollinen Pierre Barbier (Henri Vidal). Hän yllättää Taiteilijan ja Jujun ja piiloutuu Taiteilijan asunnon viinikellariin. Juju, jota kaikki – äiti ja sisko mukaanlukien – pitävät hyödyttömänä laiskimuksena, ottaa tehtäväkseen avustaa Barbier'ta. Vanhoilla lastenrattailla hän kuljettaa paikalle kaikenlaista tavaraa, jopa radion, ja noutaa Barbier'n tavarat tyttöystävän luota. Äidillinen Juju näkee Barbier'ssa kenties utooppisen ulottuvuuden, haaveet vapaudesta ja paremmasta maailmasta. Barbier on selvästi tottunut makeaan elämään ja fantasioi paosta aurinkoiseen Brasiliaan. Juju löytää hetkeksi tarkoituksen elämälleen. Elokuvan alkupuolen parhaita jaksoja on kohtaus, jossa baarissa luetaan ääneen sanomalehden rikosuutista, ja kamera näyttää, miten tapahtumat ovat jo siirtyneet lasten leikkeihin. Koska leikit sujuvat hyvin tarkasti tapahtumien mukaan, kyse on pikemminkin metatason kommentoinnista kuin todellisten leikkien kuvauksesta.

Loppuratkaisu näytellään joutomaalla, lähellä tanssisalia. Barbier on lähtemässä väärennetyn passin turvin kohti etelää. Kun Juju ymmärtää, ettei Barbier'n ajatuksissa ole mitään jaloa, hän puuttuu tilanteen kulkuun. Juju rakastaa Marieta etäältä, eikä voi kestää Barbier'n häikäilemättömyyttä.

Haaveiden kuja epäilemättä jakaa katsojien mielipiteitä, koska tyyliteltyä poettista realismia, romantisoitua köyhyyden kuvausta, rikostarinaa ja siihen yhdistettyä romanssia voi pitää keinotekoisena. Mielestäni elokuvan voima on kuitenkin Jujun hahmossa, sen herkkyydessä ja monitahoisuudessa. Pierre Brasseur tekee elämänsä roolin huolehtivaisena juoppona, ja Jujun hahmon nyanssit ovat vakuuttavia. Haaveiden kuja elää myös Georges Brassensin ja hänen musiikkinsa varassa. Tietääkseni tämä on Brassensin ainoa esiintyminen teatterielokuvassa. Haaveiden kujan jälkeen tuli vielä kaksi tv-esiintymistä, mutta ehdottomasti tässä on taltioituneena kappale ranskalaisen populaarimusiikin historiaa.

Juhlien jälkeen

Guimarães ja Maribor. – Kuulostavatko tutuilta?

Guimarães on runsaan 40 000 asukkaan kaupunki Pyreneiden niemimaan luoteisosassa, Portugalin ensimmäisen kuninkaan Alfonso I kotipaikka ja nykyisin myös Unescon maailmanperintökohde. Maribor taas on Slovenian toiseksi suurin kaupunki, vaikka asukkaita on vain 120 000. Keskiaikainen Maribor tunnettiin myös nimellä Marburg an der Drau, ja se sijaitsee 125 kilometriä Ljubljanasta koilliseen.

Vuosi 2012 merkitsee Guimarãesille ja Mariborille samanlaista etsikkoaikaa kuin vuosi 2011 oli Turulle ja Tallinnalle. Ne astuvat parrasvaloihin, Euroopan kulttuuripääkaupungeiksi.

*

Kirjoitin Turun kulttuuripääkaupunkivuotta koskevan kolumnin 19. syyskuuta 2008. Kansainvälisen talouden näköalat olivat silloin synkkiä. Yhdysvalloissa investointipankki Lehman Brothers oli juuri ajautunut konkurssiin, eivätkä näkymät olleet kovinkaan ruusuiset. Syksyllä 2008 epäiltiin myös sitä, mistä rahat saataisiin kerättyä kulttuuritoimintaan. Väliin mahtui valoisampiakin jaksoja, mutta talouden vuoristoradalla meno on vain kiihtynyt. Tästä huolimatta Turun 2011 -hanke onnistui kuin onnistuikin kokoamaan tarvittavat resurssit.

Syksyllä 2008 Turun urakka oli vielä kaukana edessäpäin, monien pohdiskelujen, arvelujen, epäilyjen ja toiveiden kohteena. Suunnitelmissa tuntui tärkeältä se, että tavoitteena oli ymmärtää kulttuuri laajasti, ei vain tuotettuna ohjelmana vaan elämän kokonaisuutena, jaettujen merkitysten ja kokemusten maailmana. Nyt kun vuosi 2011 on takana, on selvää, että tässä myös onnistuttiin. Kulttuuri ei ollut vain taidepalvelujen tarjontaa vaan ulottui laajemmalle, kaduille ja koteihin, arkipäivään ja hyvinvointiin.

*

Turussa on takana ennennäkemättömän runsas vuosi. Nyt kun kalenterin lehti on käännetty, tunteet ovat ristiriitaiset. Olin itse mukana useammassakin hankkeessa, mutta oikeastaan ne eivät ole päättyneet. Juhlat ovat virallisesti ohi, mutta kulttuuri ei noudata kalentereja. Tarkoitus on jatkaa.

Vuosi 2011 tarjosi niin monia ainutlaatuisia mahdollisuuksia, että niihin olisi pitänyt tarttua kaikkiin. Mutta voimat eivät aina riittäneet, ja moni hieno tapahtuma jäi näkemättä ja kokematta. Silti niistä pystyi ammentamaan voimaa, ystävien kokemusten kautta.

Ristiriitaisesti olen katsellut Turun kulttuuripääkaupunkivuoden valtakunnallista näkyvyyttä. Minua voi syyttää nurkkapatriootiksi, mutta silti tuntuu, että esimerkiksi pääuutislähetyksissä helsinkiläiset ja espoolaiset teatteriensi-illat menivät heittämällä turkulaisten produktioiden ohi. Suomessa on vielä matkaa valtakunnallisesti merkitykselliseen journalismiin.

Mutta miksi jäädä tuleen makaamaan, kun takana on hieno vuosi ja tukku arvokkaita elämyksiä. Maailmaa voi muuttaa vain toimimalla ja tekemällä itse. Maailma ei ole sitä, miltä se näyttää.

*

Pitäisikö sanoa, että juhlat ovat ohi? On selvää, että vuonna 2011 kulttuuriin voitiin panostaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mennyt vuosi osoitti, etteivät kulttuurin kysymykset ole suloista turhuutta. Kulttuuriin ei vaikuteta vain kulttuuripolitiikalla tai eristämällä ”kulttuuri” omaksi rahoitusmomentikseen. Kaupunkilaisten elämään voidaan vaikuttaa kaikkien hallintokuntien sisällä ja yli rajojen – kulttuurin keinoin.

Vielä olennaisempaa on se, että kulttuuri olemme me itse. Nyt kun vuosi 2011 on takana, on hyvä miettiä, mitä itse kukin voimme tehdä, että Turkua voisi kutsua kulttuurikaupungiksi myös vuonna 2012.

(julkaistu Turun Sanomissa 3.1.2012)

Älä leiki rakkaudella (1955)

Älä leiki rakkaudella (Les grandes manoeuvres, 1955) oli René Clairin ensimmäinen värielokuva, ja kuvaajaksi tuli Robert Lefebvre, jonka meriittilistalta löytyvät muun muassa Jacques Beckerin Rakastajatar (Casque d'or, 1952) ja Ali Baba ja 40 rosvoa (Ali Baba et les quarante voleurs, 1954). Jos Ali Baban orientalismi lainehti hehkuvissa väreissä, Clairin Älä leiki rakkaudella nosti esiin 1900-luvun alun pehmeät, pastellimaiset sävyt. Usein 50-luvun värielokuvat tarjosivat toinen toistaan räikeämpiä näkymiä, mutta Clairin ja Lefebvren yhteistyö on tietoisesti toisenlainen. Voi väittää, että vahvoja kontrasteja välttävä värimaailma kuvaa myös aikakautta – tai pikemminkin sitä mielikuvaa, joka belle époquen ajasta jäi jälkipolville.

Älä leiki rakkaudella sijoittuu vuoteen 1913. Pieninkään yksityiskohta tarinassa tai miljöössä ei tunnu viittaavan siihen historialliseen tilanteeseen, jonka partaalla vuonna 1913 elettiin, mutta silti voi väittää, että elokuvan käyttövoima on juuri tässä historiallisessa asetelmassa. Älä leiki rakkaudella kuvaa pientä ranskalaista maaseutukaupunkia, jota varuskunnan läsnäolo hallitsee, ja keskiössä ovat upseerien lemmenleikit, flirttailu ja romanttinen kujeilu. Silti katsojan oletetaan tietävän, että nähtyjen tapahtumien ”viattomuus” on vain autuasta tietämättömyyttä siitä, mitä tuleman piti. Tätä tulkintaa vahvistaa sekin, että Älä leiki rakkaudella tuntuu melankolisen lopetuksensa vuoksi poikkeukselliselta Clair-elokuvalta – siksi, että katsoja on jo ehtinyt tottua huvinäytelmien onnellisiin lopetuksiin.

Elokuvan päähenkilönä on nuori luutnantti Armand de la Verne (Gérard Philipe), joka on jo kokenut Don Juan. Hän lyö toveriensa kanssa vetoa kyvystään vietellä satunnaisesti valittu nainen, ja kohdalle osuu kaupunkiin muuttanut pariisilainen leski, modisti Marie-Louise Rivière (Michèle Morgan). Ei liene suuri yllätys, että Armand rakastuu Marie-Louiseen, mutta kun tieto kilpailusta kantautuu Marie-Louisen tietoon, suhde ajautuu väistämättömään umpikujaan. Pääparin rinnalle sukeutuu myös toinen rakkaustarina luutnantti Victor Duverger'n (Jean Desailly) ja nuoren Lucien (Brigitte Bardot) välille. Elokuvan ranskalainen nimi Les grandes manoeuvres viittaa siihen, että sotilaat ovat lähtemässä jokakesäisiin sotaharjoituksiin, mutta toisaalta myös rakkauselämässä harjoitellaan suuria manööverejä. Kun lähdön hetki lyö, Victor ja Lucie ovat lupautuneet toisilleen, mutta Armandin ja Marie-Louisen tiet eroavat. Kun joukot marssivat kaupungista, Armand pyytää rakastettuaan avaamaan ikkunansa toivon merkiksi, mutta viimeisissä kuvissa luukku pysyy suljettuna. René Clair teki elokuvaan myös vaihtoehtoisen lopetuksen, joka on vielä pessimistisempi: tässä vaihtoehdossa ikkuna on auki ja hymy leviää Armandin kasvoille. Kamera kuitenkin kurkistaa sisään ja näyttää Marie-Louisen sängyllä, kuolleena. Näin traaginen päätös olisi epäilemättä ollut raju isku keveän elokuvan päätteeksi. Kenties siksi Clair päätyi muuttamaan ratkaisun haikeaksi eroksi. Tämä sopii sikälikin, että historiallisessa mielessä ero oli joka tapauksessa tulossa, kun ensimmäinen maailmansota oli jo ovella.

Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin René Clair ja Max Ophüls olivat tekemisissä toistensa kanssa. Juuri tässä elokuvassa on mielestäni selkeän ophülsmaisia piirteitä, etu- ja taka-alan jännitettä ja liikkuvan kameran käyttöä. Varsinkin tanssiaisjakso, jossa kamera seuraa tapahtumia parvekkeelta ja näyttää Armandin ja Marie-Louisen vilahdukset ikkunoiden kautta, tuo mieleen Ophülsin. Mutta toisaalta kyse on vain häivähdyksestä, sillä muutoin Clairin tyyli on stabiilimpi. Toinen tyylillinen seikka, joka pistää silmään, on valaistus. Näyttämökuvat ovat poikkeuksellisen kirkkaasti valaistut, aivan kuin väripinnat haluttaisiin näyttää mahdollisimman täyteläisesti. Tästä seuraa kulissimainen, teatraalinen vaikutelma, joka on hyvin erilaista kuin vaikkapa Clairin poeettisen realismin vaikutteita hyödyntävissä elokuvissa Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d'or, 1947) ja Haaveiden kuja (Porte des Lilas, 1957).

Yön kaunottaret (1952)

René Clair taisi itse vähätellen sanoa, että Yön kaunottaret (Les belles de nuit, 1952) on kevyt kuin päiväperho. Kevyt se toki onkin, mutta samalla kiinnostava komedia nostalgiasta. Päähenkilö on nuori säveltäjä Claude (Gérard Philipe), joka käyttää aikansa pianon tapailuun ja haaveiluun. Alakerrassa on autokorjaamo, ja romanttiseen musiikilliseen maailmaan sulautuu modernin ajan ääniä. Lähibaarissakin käytellään uusinta edistyksen hedelmää, pölynimuria. Suurin osa elokuvasta on Clauden unta, ja uni toimii lopulta aikamatkailun välineenä. Menneessä maailmassa hän kohtaa nykyisyyden henkilöhahmoja: Edmée de Villebois (Martine Carol) muuttuu fin de sièclen maailman runottareksi, joka saattaa Clauden Pariisin oopperan johtajan (Paolo Stoppa) pakeille. Kahvilan kassa (Gina Lollobrigida) taas on vuoden 1830 maailmasta löytyvä arabialainen Leila. Autokorjaamon omistajan tytär Suzanne (Magali Vendeuil) puolestaan löytyy Ranskan vallankumouksen ajalta.

Yön kaunottarien ydin eivät kuitenkaan ole menneisyydestä löytyvät kaunottaret. Sana belle viittaa myös ”kauneuden aikakauteen”, belle époqueen. Kun Claude saapuu vuoteen 1900 ja kutsuu sitä ”kauneuden aikakaudeksi”, vanhus toteaa, että nykyaikana on kaikenlaista ongelmaa – toista oli 1800-luvun alussa. Nostalgian kierre on väistämätätön, ja paremmat ajat tuntuvat aina löytyvän edelliseltä vuosisadalta. Lopussa Claude ehtii käväistä jo esihistorian hämärässä, kunnes paluu kohti nykypäivää alkaa. Ennen pitkää Claude alkaa itse asiassa tuntea nostalgista kaihoa tulevaisuutta kohtaan. Nostalgiaa seuraa melankolia, kun menneisyyden ideaaliset kuvat romahtavat. Unesta tulee painajainen.

Epäilemättä Clairin elokuva on höyhenenkevyt, mutta sen vapaata historiallista assosiaatiota on nautinto katsoa. Se myös artikuloi kiinnostavasti nostalgian ja melankolian suhteen. Pidin erityisen paljon elokuvan oopperafantasioista: kun Claude tapaa unessa oopperan johtajan, tämä vastaa aarialla, johon teutoonisen wagneriaanisesti pukeutuneet solistit vastaavat. Kun Claude pääsee painajaisessaan kuuntelemaan oman oopperansa esitystä, orkesteri on yhtäkkiä täynnä nykypäivän koneinstrumentteja, katuporasta rautasahaan, leikkiauton torvesta pölynimuriin.

Elokuvan alussa Claude tuntuu yksinäiseltä, mutta viime kädessä hän ei tulisi toimeen ilman ystäviään, Roger'ta (Raymond Bussières), Léonia (Bernard La Jarrige) ja Paulia (Jean Parédès). Elokuvasta kasvaa yhteisöllisyyden kuvaus, ja lopputulemana on ilmeinen havainto, että jokainen ihminen kuuluu lopulta omaan aikaansa. Autokorjaamon möly ja nuoren säveltäjän pianonsoittokin päätyvät sopusointuun.

Paholaisen kauneus (1950)

Gaumont on hiljattain julkaissut bluray-muodossa René Clairin elokuvan Paholaisen kauneus (La beauté du diable, 1950). Teos kuvattiin Cinecittássa Roomassa, ja tuottajana oli Salvo D'Angelo, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Alessandro Blasettin, Roberto Rossellinin ja Luchino Viscontin kanssa. Käsikirjoitus oli René Clairin ja Armand Salacroun käsialaa. Aihe on klassinen, keskiajalle juontuva tarina sielunsa paholaiselle myyvästä Faustista. Kertomuksesta on lukemattomia kirjallisia, elokuvallisia ja musiikillisia sovituksia, ja epäilemättä Clairin uralla aihe on ollut haaste. Ehkä tarkoitus oli Vaikeneminen on kultaa -elokuvan jälkeen ohjata vakavampi ja syvällisempi magnum opus. Viritystason voi nähdä jo elokuvan alussa, jonka kerronta on vaikuttavaa. Vanha professori Henri Faust (Michel Simon) ottaa vastaan kunnianosoitusta ja asettuu luennoimaan. Samaan aikaan paholaisen kätyri Mefistofeles (Gérard Philipe) ilmestyy paikalle ilkkuvasti nauraen. Hiuskiehkurat on käherretty diabolisten sarvien muotoon. Seuraa kohtaus Faustin kammiossa, jossa osat vaihtuvat. Koko loppuelokuvan Michel Simon näytteleekin Mefistofelestä ja Gérard Philipe nuoruutensa takaisin saanutta Faustia. Kumpikin on osassaan loistava, mutta Simon on erityisen vakuuttava ensin hajamielisenä professorina ja myöhemmin ilkikurisena paholaisen lähettiläänä.

Paholaisen kauneuden tulkinta Faust-aiheesta on poikkeuksellisen kiinnostava. Faust saa nuoruuden jo ennen kuin on allekirjoittanut sopimusta, ikään kuin vastikkeettomaksi, aivan kuin Mefistofeleen kävisi sääliksi Jumalan julmuutta antaa ihmiselle vain yksi nuoruus. Faust kirmaa ulos, tapaa Margueriten (Nicole Besnard) ja liittyy romaniseurueeseen. Hän kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hän on sosiaalisten olosuhteiden vanki. Kun hän hakee rahaa kodistaan, häntä pidetään varkaana. Lopulta tuntuu, että nimenomaan Mefiston halusta syntyy alkemistinen projekti, joka palvelee maallista valtaa. Mefisto järjestää Faustin ulos vankilasta ja tuo ruhtinaspariskunnan (Carlo Ninchi ja Simone Valère) palatsiin. Ikääntyneestä kehostaan huolimatta Mefisto tuntuu erityisesti nauttivan palatsin tanssiaisista ja kaunottarista. Oikeastaan hän käyttäytyy nuorekkaammin kuin vetreän ruumiin saanut Faust. Alkemistisesta tutkimuksesta tulee modernin teknologian kuvaus, kun Mefisto ja Faust yhdessä takovat sammon. Pusseittain kultakolikoita taotaan ja yhtäkkiä kaikilla tuntuu olevan rahaa. Vasta tässä vaiheessa Mefisto huiputtaa Faustia, väittää kaikkea tapahtunutta vain illuusioksi ja saa allekirjoituksenn sopimukseen.

Mutta ”modernisaatio” on kuin onkin totta. Seuraa elokuvan vaikuttavin jakso, jossa Mefisto näyttää Faustin kohtalon. Tulevaisuus avautuu ruhtinaan palatsin peileistä, vangitsevina visioina, joita Faust katsoo kauhistellen. Lopulta kohtalo ei kuitenkaan ole ennaltamäärätty: tulevaisuus on avoin, jopa Faustille, joka on myynyt sielunsa. Ratkaisevassa roolissa on lopulta kansa, joka pettyneenä etsii syyllistä, kun kulta on yhtäkkiä muuttunut mullaksi.

Paholaisen kauneus on nähty televisiossa kolme kertaa, vuosina 1969, 1978 ja 1988. Olisi ehdottomasti paikallaan esittää se uudelleen pitkän tauon jälkeen. Paholaisen kauneuden jälkeen tuntuu, että Clairin sodanjälkeinen tuotanto on vahvasti aliarvostettua. Jo pelkästään Michel Simonin roolisuoritus tekee Paholaisen kauneudesta mieleenpainuvan kokemuksen.

Asterix olympialaisissa (2008)

Tuottaja Claude Berri ja ohjaaja Claude Zidi aloittivat vuonna 1999 Asterix-elokuvien sarjan, jossa René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuvaa alettiin muovata suuren budjetin toimintakomedioiksi. Zidin ohjaaman Asterix ja Obelix vastaan Caesar (Astérix et Obélix contre César, 1999) jälkeen oli vuorossa Alain Chabat'n Asterix & Obelix: Tehtävä Kleopatra (Astérix & Obélix: Mission Cléopâtre, 2002), joka on varmaankin sarjan onnistunein. Tuorein lenkki on Asterix olympialaisissa (Astérix aux jeux olympiques, 2008), jonka Frédéric Forestier ja Thomas Langmann ohjasivat ja tuottivat yhdessä. Langmann oli mukana jo kahden ensimmäisen spektaakkelin tuotannossa. Erona aikaisempaan on se, etä Asterixia kahdessa ensimmäisessä esittänyt Christian Clavier on saanut tehdä tilaa Clovis Cornillacille. Gérard Depardieu on vanhaan tapaan Obelix. Erityisenä helmenä on Alain Delonin esiintyminen Julius Caesarina.

Asterix olympialaisissa maksoi huikeat 78 miljoonaa euroa, ja se lienee yhä kaikkien aikojen kallein eurooppalainen elokuva. Rahalla ei tosiaankaan saa laatua, eikä lopputuloksella ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen sarjakuva-albumin kanssa. Romanttinen lemmentarina on lisätty käsikirjoitusvaiheessa, kuten myös Brutuksen hahmo, joka on koko elokuvan käyttövoima - enemmän kuin gallialaiset sankarit. Asterix olympialaisissa tarjoilee katsojalle ennätysmäärän kameoesiintymisiä, niin paljon ettei kaikkea ehdi edes tunnistaa. Kameoesiintyjät paljastavat myös elokuvan tärkeimmät markkina-alueet. Pasunmotdepluksen roolissa on saksalainen elokuvaohjaaja ja -näyttelijä Michael Bully Herbig, joka vuonna 2001 ohjasi hauskan westernparodian Manitun kenkä (Der Schuh des Manitu). Lalanixin roolissa taas on ranskalainen laulaja-lauluntekijä Francis Lalanne. Ranskalainen yleisö on varmaankin tunnistanut myös radio- ja tv-juontaja Mouloud Achourin. Kilpa-ajokohtaukseen on pestattu itse Michael Schumacher ja vieläpä Jean Todt Shumixin huoltoryhmän johtoon. Ja lopussa tarjoillaan vielä Zinédine Zidane ja Michael Jordan.

Voi aikoja, voi tapoja!