Haaveiden kuja (1957)

Haaveiden kuja (Porte des Lilas, 1957) tuo nykypäivänä mieleen pariisilaisen metroaseman Porte des Lilas, mutta René Clairin elokuvassa se viittaa nuhruiseen, syrjäiseen Pariisin kolkkaan, joka kuvauksia varten rakennettiin kokonaisuudessaan studioon. Muistan Haaveiden kujan televisioesityksestä vuodelta 1983: mieleen on jäänyt poettisen realismin hengessä tehty, myyttinen Pariisi. Ranskalais-italialaisena yhteistyönä valmistunut ”comédie dramatique”, kuten alkuteksteissä todetaan, kuvattiin Boulogne-Billancourtin studioilla. Vuoden 1957 tilanteessa poeettisen realismin perintöön viittaaminen on sinänsä kiinnostavaa, elettiinhän uuden aallon ja elokuvallisen modernismin kynnyksellä.

Haaveiden kujan alku on vaikuttava: alkutekstien jälkeen avautuu hämärä katunäkymä, vanha pariskunta kuljettaa kärryään näyttämön halki (elokuvan lopussa sama pariskunta kulkee päinvastaiseen suuntaan). Elokuvan keskeiset henkilöt esitellään kapakkakohtauksessa: Juju (Pierre Brasseur) nojaa tiskiin ja kalastelee selvästi ryyppyä baarimikko Alphonsen (Raymond Bussières) haukankatseen alla. Taustalta alkaa kuulua laulua. Kun Juju siirtyy, hänen takaansa paljastuu L'Artiste, Taiteilija (Georges Brassens), ajan johtava chanson-laulaja ja lauluntekijä. Kameran asema vaihtuu Taiteilijan puolelle, Juju vaihtaa asentoa, ja tällä kertaa takaa paljastuu Alphonsen tytär Marie (Dany Carrel). Draaman perusasetelman esittely tuo mieleen Hawksin Rio Bravon (1959), mutta tässä vanha juoppo Juju on keskiössä, tapahtumien moottorina, manipulaattorina ja oikeastaan myös moraalisena selkärankana. Rinnastus Rio Bravoon ei mielestäni ole tuulesta temmattu: Haaveiden kujassa tarina käynnistyy ”saluunassa” ja ennen pitkää tarinaan tulee myös desperado. Mutta Rio Bravossa alkoholisoitunut Dude ei voisi olla tarinan moraalinen selkäranka: siihen tarvitaan järkähtämätön John T. Chance. Sen sijaan Haaveiden kujassa Juju on kaiken ytimessä.

Kulmakunnan elämä järkkyy, kun paikalle ilmestyy poliisia pakeneva rikollinen Pierre Barbier (Henri Vidal). Hän yllättää Taiteilijan ja Jujun ja piiloutuu Taiteilijan asunnon viinikellariin. Juju, jota kaikki – äiti ja sisko mukaanlukien – pitävät hyödyttömänä laiskimuksena, ottaa tehtäväkseen avustaa Barbier'ta. Vanhoilla lastenrattailla hän kuljettaa paikalle kaikenlaista tavaraa, jopa radion, ja noutaa Barbier'n tavarat tyttöystävän luota. Äidillinen Juju näkee Barbier'ssa kenties utooppisen ulottuvuuden, haaveet vapaudesta ja paremmasta maailmasta. Barbier on selvästi tottunut makeaan elämään ja fantasioi paosta aurinkoiseen Brasiliaan. Juju löytää hetkeksi tarkoituksen elämälleen. Elokuvan alkupuolen parhaita jaksoja on kohtaus, jossa baarissa luetaan ääneen sanomalehden rikosuutista, ja kamera näyttää, miten tapahtumat ovat jo siirtyneet lasten leikkeihin. Koska leikit sujuvat hyvin tarkasti tapahtumien mukaan, kyse on pikemminkin metatason kommentoinnista kuin todellisten leikkien kuvauksesta.

Loppuratkaisu näytellään joutomaalla, lähellä tanssisalia. Barbier on lähtemässä väärennetyn passin turvin kohti etelää. Kun Juju ymmärtää, ettei Barbier'n ajatuksissa ole mitään jaloa, hän puuttuu tilanteen kulkuun. Juju rakastaa Marieta etäältä, eikä voi kestää Barbier'n häikäilemättömyyttä.

Haaveiden kuja epäilemättä jakaa katsojien mielipiteitä, koska tyyliteltyä poettista realismia, romantisoitua köyhyyden kuvausta, rikostarinaa ja siihen yhdistettyä romanssia voi pitää keinotekoisena. Mielestäni elokuvan voima on kuitenkin Jujun hahmossa, sen herkkyydessä ja monitahoisuudessa. Pierre Brasseur tekee elämänsä roolin huolehtivaisena juoppona, ja Jujun hahmon nyanssit ovat vakuuttavia. Haaveiden kuja elää myös Georges Brassensin ja hänen musiikkinsa varassa. Tietääkseni tämä on Brassensin ainoa esiintyminen teatterielokuvassa. Haaveiden kujan jälkeen tuli vielä kaksi tv-esiintymistä, mutta ehdottomasti tässä on taltioituneena kappale ranskalaisen populaarimusiikin historiaa.