Umberto D. - elämän vanki (1952)

Vittorio de Sican Umberto D. - elämän vanki (Umberto D., 1952) on luentokurssini toiseksi viimeinen elokuva. Siitäkin sepustelin jo viimevuotiseen päiväkirjaan. André Bazin kutsui tätä keston elokuvaksi. Ensimmäisellä kerralla en oikein osannut kiinnittää huomiota joidenkin kohtausten "reaaliaikaisuuteen", mutta nyt ne tuntuvat tehokkailta ja samalla kriittisiltä studioelokuvan ekonomisuutta kohtaan.

Goodbye Lenin (2003)

En nähnyt Wolfgang Beckerin elokuvaa Goodbye Lenin (2003) silloin, kun se oli elokuvateattereissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aluksi olin epäileväinen ja vähän kriittinenkin, mutta mitä pidemmälle elokuva eteni, sen paremmalta tuntui. Ehkä vastusteluuni vaikutti se, että olin näkevinäni Wolfgang Beckerin tyylissä Amelien suosion kalastelua. Nostalginen Berliini-elokuva oli saanut selvästi vaikutteita Ameliestä: komediallisuus, visuaalinen tyylittely, nopeutettujen jaksojen käyttäminen - ja tietysti musiikki.

Yhteydet loksahtivat lopullisesti kohtauksessa, jossa Alex (Daniel Brühl) kumppaneineen lähtee viemään muistinsa menettänyttä äitiä datsalle. Taustalle helähtää Amelien musiikkia. Vasta myöhemmin huomasin, että myös Goodbye Leninin musiikki on Yann Tiersenin käsialaa. Tiersen on vain käyttänyt hyväkseen aiemmin säveltämäänsä aineistoa. Kun pääsin eroon esteettisen laskelmoinnin pohtimiselta, oli helpompaa antautua mukaan. Pidin erittäin paljon lopetuksesta, utooppisesta kuvitelmasta siitä, mitä DDR olisi voinut olla!

Kolberg (1945)

Tilasin Veit Harlanin Kolbergin (1945) tuoreen dvd-julkaisun Yhdysvalloista varta vasten elokuvakurssiani varten. Piti saada jokin harvinaisuus, ja sitä Kolberg ilman muuta on. Teos mainitaan elokuvahistorioissa "natsi-Saksan viimeisenä elokuvana", mutta aivan viimeinen se ei ilmeisesti ollut. Silti suureellisen spektaakkelin tekeminen siinä tilanteessa, kun valtakunta oli romahtamaisillaan, herättää ihmetystä. Harlan itse totesi muistelmissaan, että ilmeisesti Hitler ja Goebbels uskoivat voittoon enää unelmien maailmassa. Statisteina käytettiin sotilaita, joille olisi ollut käyttöä itärintamalla! Elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa 1945 Berliinissä, pommitusten välillä. Teos nähtiin myös La Rochellessa saksalaisten sukellusvenetukikohdassa.

Vaikka Kolbergin tavoitteena oli valaa uskoa ja saada katsojat uhrautumaan viimeiseen mieheen, tarinan mukaan tukikohta antatui pian ensi-illan jälkeen... Natsi-Saksan näytelmäelokuvatuotantoa kehystää jonkinlainen pahuuden aura, mutta lopultakin Kolberg edustaa samantapausta patriotismia kuin muutamat sota-ajan suomalaiset elokuvat. Se poikkeaa kuitenkin kahdessa suhteessa siitä, mitä kotimainen tuotanto on tarjonnut. Elokuva alkaa massiivisella kuorokohtauksella, joka nostaa hiukset pystyyn. Blut und Boden -henkinen jakso on tyrmäävä ja pelottava. Toinen häkellyttävä jakso on elokuvan lopetus, jossa nähdään Napoleonin joukkoja vastaan taistellut Kolbergin kaupunki raunioina. Kuvat tuntuvat yllättävän realistisilta vuoden 1945 tilanteessa. Eikö ensi-iltayleisö nähnyt yhteyttä nykyhetken hävitykseen? Olisiko osa yleisöstä sittenkin kysynyt, onko näissä uhrauksissa mitään mieltä...

Varjojen yö (1939)

Myös Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939) kirjoitin jo viime vuoden elokuvapäiväkirjaan. Elokuva on Marcel Carnén parhaita ja samalla Jean Gabinin hienoimpia roolisuorituksia. Keväällä 2006 myös Hotel du Nord julkaistaan dvd:nä, joten pian Carné-katselmus saa jatkoa. Valmistellessani luentokurssiani kävin läpi Elokuva-aitan arvosteluja ja siellä Carnén elokuvat herättivät aina vahvoja Pariisi-kokemuksia, nostalgisia ja mystisiä laitakaupungin ylistyksiä. Ehkä juuri runollinen realismi mytologioi Pariisia. Suomessa Varjojen yö nähtiin keväällä 1940: elokuvateatterit oli avattu talvisodan jälkeen ja yleisö janosi uutta ohjelmistoa. Elokuva-aitta kiinni huomionsa Varjojen yön visuaalisuuteen, mutta arvostelijan mielestä elokuva oli jo niin "taiteellinen", ettei se riipaissut katsojaa. Tästä olen kyllä eri mieltä! Elokuva-aitan arvostelu löytyy kurssini sivulta.

Hätä ei lue lakia (1938)

Luentokurssin esitykset jatkuvat Howard Hawksin screwball-komedialla Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938): suurin osa opiskelijoista on varmaan nähnyt tämän, mutta toisaalta Cary Grantin ja Katherine Hepburnin ilotulitusta voisi katsoa vaikka kuinka moneen kertaan. Kun myöhemmin luin luentopäiväkirjoista opiskelijoiden kommentteja, huomasin, että osaa elokuva ärsytti todella paljon. Sitä pidettiin keinotekoisena ja asenteellisena. No, asenteellinen elokuva toisaalta onkin. Ehkä kyse on myös siitä, kuinka pitkälle antautuu screwball-huumorille. Osa yleisöstä oli myyty, mutta selvästi vanha Hollywood-komedia jakaa mielipiteitä.

Hurmio (1933)

Alotin tällä elokuvalla, Gustav Machatýn Hurmiolla (Extase, 1933), luentokurssini esityssarjan. Olin ottanut kuusi elokuvaa 1930-1950-luvuilta. Hurmio on erinomainen esimerkki siirtymäkaudesta mykkäelokuvasta äänielokuvaan. Alussahan Hurmiossa ei ole dialogia juuri lainkaan. Kirjoitin elokuvasta vuoden 2005 päiväkirjaan, joten ehkä tässä yhteydessä ei muuta...

Neljä naurettavaa naapuria (1933)

Leo McCareyn Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933) on Marx-suosikkini. Rufus T. Fireflyn (Groucho Marx) oopperalliset sisääntulot osoittavat, että italialainen kulttuuri elää Marx-veljesten tuotannossa. Peilikohtaus on tietysti klassikko, johon ei voi kyllästyä. Muistan vieläkin, kuin näin elokuvan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa täpötäydessä Dominossa. Kyyneleet valuivat silmistä.