Varjojen yö (1939)

Arki-iltana aikaa tuntuu olevan vähän: katsomme Marcel Carnén Varjojen yötä (Le Jour se lève, 1939) ensin hiukan, ja Onnin nukutuksen jälkeen loput, vaikka kellon viisarit siirtyvätkin jo seuraavan päivän puolelle. Mutta ajankohta on lopultakin oikea. Valvomme niin kuin François (Jean Gabin), joka odottaa päivän nousua. Carnén runollinen elokuva on loistava. Se alkaa ampumakohtauksella, jossa Valentin (Jules Berry) hoipertelee portaikkoon ja heittää hengensä. Kolmen takautuman kautta kerrotaan, miten François tähän tekoon päätyi. Erityisen vaikuttavia ovat pitkinä ristikuvina toteutetut siirtymät nykyhetkestä menneeseen. Varjojen yö on täynnä vastakohtia: kaksi miestä, kaksi naista, työläinen ja filosofian tohtoriksi paljastuva koirankouluttaja, arkisen perhe-elämän suloisuus ja ylellisen Rivieran kaipaus, yksilön vapaus ja yhteisön odotukset, iltahämärä ja aamunkoitto. Jean Gabin on tässä elokuvassa parhaimmillaan, välillä aggressiivisen suorasukainen, välillä mietteliään hauras, runollinenkin. Ennen kohtalokasta yötä François on laittanut kellon soimaan. Se herättää katsojan räminällään klo 6.20, mutta silloin François'n silmät ovat jo peruuttamattomasti sulkeutuneet.