Ikuinen sävel (1946)

Jean Negulescon Ikuinen sävel (Humoresque, 1946) on yllättävä Hollywood-elokuva. Clifford Odetsin ja Zachary Goldin käsikirjoitus on pureva, paikoitellen raaka, ja hyvin erikoisesti elokuva onnistuu ujuttamaan tukun musiikkikohtauksia tummanpuhuvaan noir-tunnelmaan. Romanialaissyntyinen Negulesco oli samana vuonna tehnyt Warnerille film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946), päärooleissa legendaariset Peter Lorre ja Sydney Greenstreet. Ikuiseen säveleen yhtiö sijoitti ykkösluokan tähdet, John Garfieldin ja Joan Crawfordin. Pohjana oli Fannie Hurstin novelli Humoresque, jonka nimi viittaa Antonín Dvořákin kuuluisaan sävellykseen. Hurst muuten tunnetaan myös Imitation of Life -teoksen kirjoittajana. Hienosta noir-kuvauksesta vastasi Ernest Haller, Mildred Piercen (1945) ja Varastetun elämän (A Stolen Life, 1946) kuvaaja.

Ikuisen sävelen tarina sijoittuu musiikin maailmaan. Päähenkilönä on viulisti Paul Boray (John Garfield), jonka uran alkua ja nousua seurataan takautuman kautta. Paul ihastuu naimisissa olevaan Helen Wrightiin (Joan Crawford), joka on elokuvan femme fatale mutta toisaalta myös uhri. Orkesterimuusikko Gina (Joan Chandler) on ihastunut Pauliin, uskollisesti, ja hän on tarinan työläisnainen, kun Helen edustaa yläluokan dekadenssia. Paul on tarinan keskiössä, mutta hänen pyrkimystään eteenpäin on välillä vaikea ymmärtää. Paulin sanatkin ovat vain harvoin helliä, enimmäkseen hän on tyly. Helen luulee Paulia ensin nyrkkeilijäksi, mikä lienee viittaus John Garfieldin tähtikuvaan. Hänhän oli samaan aikaan valmistautumassa Robert Rossenin elokuvaan Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947). Hämmästyttävää tietysti onkin, että Garfield esittää viuluvirtuoosia, ja vielä ihmeellisempää on, että soittojaksoja on todella paljon. Ääniraidan taiturimainen soitto on Isaac Sternin, ja Sternin kädet nähdään kaikissa niissä kuvissa, joissa Garfield ei esiinny. Kovasti ihmettelen sitä, miten Garfield on saatu näyttämään näin hyvin viulistilta. Löysin tiedon, että kuvissa, joissa Garfield soittaa, kädet eivät ole hänen vaan kaksi viulistia on osallistunut tähän ihmeelliseen muodostelmaan, toinen pitää jousta, toinen ottaa otteita. Millaisissa asennoissa he oikein ovat olleet?

Musiikkia Ikuisessa sävelessä kuullaan todella paljon, Pablo de Sarasatesta Felix Mendelsohniin, Edouard Lalosta Richard Wagneriin. Hieno kohtaus on konserttitilanne, jossa Boray soittaa Lalon Espanjalaista sinfoniaa. Musiikin aikana esitetään tunteiden draamaa, kun samanaikaisesti sekä Gina että Paulin äiti ymmärtävät, millaista vetoa Paul tuntee Heleniin. Elokuvan loppu on Joan Crawfordin näytöstä. Helen tajuaa hävinneensä musiikille, joka aina tulisi olemaan Paulille kaikki kaikessa. Hän jättäytyy pois konsertista kotiin ja kuuntelee tilaisuuden radiosta. Väliajan puhelinkeskustelu Paulin kanssa on klassikko. Sitten käynnistyy Paulin oma sovitus Isolden lemmenkuolosta viululle ja orkesterille. Pitkän jakson päätteeksi Helen hukuttautuu aaltoihin. Odetsin ja Goldin dialogi on uskomatonta. Kun Paul saapuu ystävänsä Sidin (Oscar Levant) kanssa rannalle, Paul ei näytä tuntevan empatiaa vaan valittelee arkisesti, miten partakin on ajamatta. Vaivaannuttava, häiritsevä lopetus. Taiteilija on itsekäs ja tähtää vain huipulle. Kiinnostava aikalaiskommentti on, että Paulin korkeassa talossa sijaitsevaa asuntoa kutsutaan kotkanpesäksi!

Ikuista säveltä katsoessa mietin, miten keskieurooppalainen tunnelma elokuvassa monin paikoin on. Lopetus on Hollywood-melodraamaa, mutta tarina tuo mieleen muun muassa Willi Forstin loistavan viulistielokuvan Serenade (1937).