Rakas lurjus (1955)

Heinäkuun 6. päivänä tuli kuluneeksi 78 Mika Waltarin näytelmän Rakas lurjus kantaesityksestä. Waltari kirjoitti sujuvasanaisen komediansa Ansa Ikoselle, Edvin Laineelle ja Joel Rinteelle kesäkiertuetta varten, ja teos esitettiin ensi kerran Somerolla 1947. Tärkeänä mitoituksena oli Rinteen henkilöauto, johon mahtui vain kolme henkeä. Siksi rooleja ei voinut olla enempää. Elokuvaversio valmistui vuonna 1955, ja alkuperäinen kolmikko nähdään parhaassa loistossaan. Elokuvaa katsoessa voi kuvitella, miten loistavasti Ikosen, Laineen ja Rinteen muodostama trio on näyttämöllä toiminut. Sanomalehdistössäkin vastaanotto oli innostunutta. Turun Sanomat kirjoitti 8. heinäkuuta 1947: 

”Waltari eilenkin piti katsomoa melkein repliikki repliikiltä ilon vallassa. Tämän farssikomediansa hän on kai tehnyt eräänlaisena välityönä, mutta ei suinkaan huolimattomasti, vaan jaksaen kevyellä tavalla ylläpitää täysin mielenkiintoa koko illan. Aihe ei ole uusi: kahden naisvihaajan käännyttäminen, mutta sen käsittely on koko ajan tuoretta ja kekseliästä. Repliikit satelevat ilon rakeilla, yleisö on tyytyväinen, ja päämäärä on saavutettu.” 

Toivo Särkän ohjaama elokuvatulkinta syntyi kymmenessä päivässä. Sen kuvaaminen sujui joutuisasti, kun näyttelijät osasivat osansa perinpohjaisesti. Elokuvaa varten Waltari kirjoitti muutaman lisäkohtauksen, mikä avarsi tarinan tapahtumapaikkoja sekä huoneenvuokralautakunnan toimistoon että kouluun, jossa Kaino Itkonen (Ansa Ikonen) on harjoittelijana. Waltarin teksti on, kuten Turun Sanomien kriitikkokin totesi, kahden paatuneen naisvihaajan käännytystarina, mutta samalla Waltari tuli käsitelleeksi stereotypioita ja sukupuolisuuden rajoja tavalla, joka on studiokauden näytelmäelokuvassa todella poikkeuksellista. Edvin Laineen roolisuoritus arkistonhoitaja Siimeksenä on erityisen loistelias.  

Ruusun nimi (Le Nom de la rose, 1986)

Ranskalainen ohjaaja Jean-Jacques Annaud tuli 1980-luvun alussa tunnetuksi esihistorialliseen aikaan sijoittuvasta, repliikittömästä elokuvasta Taistelu tulesta (La guerre du feu, 1981). Kansainvälinen menestys antoi mahdollisuuden jatkaa suurtuotannolla, ja Annaud ryhtyi valmistelemaan elokuvaa Umberto Econ romaanista Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980), joka oli taitavasti yhdistänyt historiallisen romaania, dekkaria ja filosofista pohdiskelua. Romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1983 Aira Buffan kääntämänä. Muistan hyvin teoksen herättämän keskustelun, ja tämä taisi olla ensimmäisiä romaaneja, joista keskusteltiin myös Turun yliopiston historian laitoksen tutkijaseminaareissa. Muistan myös erittäin hyvin pettyneet kommentit Annaudin elokuvasta, josta lähestulkoon kaikki filosofinen ote oli siivottu pois. Jäljellä oli vain dekkarijuoni.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Ruusun nimen elokuvaversiota voi katsoa toisin silmin, itsenäisenä teoksena, eikä vain Umberto Econ romaanin heijastuksena. En muista aiemmin havainneeni, että Annaud on itse alkuteksteihin lisännyt lauseen, että elokuva on ”palimpsesti” Econ teoksesta. Palimpsesti viittaa pergamentiin tai papyrykseen, jonka teksti on raaputettu tai pyyhitty pois ja jonka päälle on kirjoitettu uusi teksti. Sittemmin palimpsestin käsitettä on käytetty kirjallisuuden teoriassa viittaamaan tekstiin, jonka alta aiemmat kerrostumat kuultavat. Annaud on halunnut korostaa elokuvaansa juuri tällaisena tekstinä. Se ei ole filmatisointi tai tulkinta vaan konkreettisesti päällekirjoitusta. Annaud on tietyllä tavalla kirjoittanut uuden tarinan, jossa on paljon elementtejä, joita Econ romaanissa ei ole. William Baskervillen hahmoa näyttelevä Sean Connery tuntuu kantavan mukanaan laahusta aiemmista rooleistaan. Itse elokuva on myös keskiajan tulkintana kovin toisenlainen kuin Econ romaani. Alun kauhukuvasto tuntuu kommentoivan stereotyyppistä kuvaa keskiajasta. Eristäytynyt luostari, sääntökuntien periaatteet ja tiedon kontrollointi tuntuvat sisältävän viitteitä myös siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka keskellä elokuva vuonna 1986 valmistui, maailmassa, joka oli jakaantunut idän ja lännen leireihin.

The Late George Apley (1947)

The Late George Apley (1947) on Joseph L. Mankiewiczin ohjaama ja Philip Dunnen käsikirjoittama romanttinen komedia, joka pohjautuu John P- Marquandin romaaniin. Marquand jätti jälkensä yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin Mr Moto -tarinoiden kirjoittajana, mutta The Late George Apley  toi hänelle Pulizer-palkinnon vuonna 1938. En tunne Marquandin romaania, mutta sitä pidetään taitavana yhdistelmänä toisaalta bostonilaisen yläluokan satiiria, toisaalta myötätuntoa väistyvää, konservatiivista maailmankuvaa kohtaan. Romaani suomennettiin vuonna 1954 nimellä Vainajan muotokuva. Kuten nimikin vihjaa, teoksessa on kehyskertomus, jossa John Apley muistelee edesmennyttä isäänsä. Vasta tämän jälkeen kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Elokuva sen sijaan alkaa suoraan George Apleyn (Ronald Colman) elämän kuvauksella.

Tuntuu, että Joseph L. Mankiewicz on todellakin omimmillaan tällaisen menneeseen maailmaan sijoittuvan draamaelokuvan ohjaajana. Tarina alkaa erittäin luistavasti. George Apley palaa kotiin ja kiinnittää huomiota läheisessä puussa olevaan kyyhkyyn. Tämä ennakoi pian paljastuvaa yksityiskohtaa: Apley haluaisi edistää asemaansa bostonilaisten herrojen keskuudessa ja edetä paikallisen lintuhavaintoyhdistyksen (birdwatching society) puheenjohtajaksi. Ystävilleen hän kehuu havainneensa mahlatikan (yellow-bellied sapsucker). Lopulta lintuharrastus siirtyy elokuvassa sivuraiteelle, ja päähuomio kiinnittyy Apleyn tyttären ja pojan rakkaussuhteisiin. Isä on pöyristynyt, kun hänelle selviää, että lasten kumppanit eivät olekaan bostonilaisia. Elokuva avaa hienovaraisesti isän arvomaailmaa ja valmistelee sen muutosta. Tämä toimii lopulta hyvin, vaikkakin mietin, miten lopputulokseen olisi vaikuttanut, jos elokuvassa olisi ollut samanlainen kehyskertomus kuin romaanissa. Ehkä tätä ei tarvittu kirjalliselle aiheelle, jonka yleisö jo tunsi hyvin, tai ehkä nimenomaan Mankiewicz on tässä asettunut Apley-vainajan muistelijaksi.

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954)

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) oli kolmas Suomen Filmiteollisuuden valmistamista Pekka ja Pätkä -elokuvista. Sitä edelsivät Ville Salmisen ohjaama Pekka Puupää (1953) ja Armand Lohikosken ohjaama Pekka Puupää kesälaitumilla (1953). Sittemmin elokuvia valmistui 13 kappaletta, ja Lohikoski vakiintui luotto-ohjaajaksi. Ensimmäisten elokuvien tiivis valmistumistahti kertoo, että Esa Pakarisen ja Masa Niemen tähdittämä parivaljakko oli välitön menestys, ja tuottaja T. J.  Särkkä halusi hyödyntää suosiota niin pitkälti kuin mahdollista. Pakarisen ja Niemen muodostaman duon menestyksekkyydestä kertoo sekin, että elokuvan nimessä ovat molemmat keskeiset hahmot. Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä -elokuvan käsikirjoitus on kreditoitu sekä Armand Lohikoskelle että Reino Helismaalle, mutta tiettävästi teksti syntyi Lohikosken kynästä. Ajatus lumimiehestä tuli järjestäjältä, ja tuota pikaa aloitettiin etsinnät sopivan näyttelijän löytämiseksi. SF julkaisu ilmoitukset ainakin Helsingin Sanomissa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Uudessa Suomessa 7. maaliskuuta 1954. 

Työpaikkailmoituksen tuli lopulta kaksisataa vastausta, ja SF valitsi rooliin 203-senttisen hitsaajan Vihtori Välimäen.

Vauhdikkaasti elokuva valmistui, sillä maaliskuun alussa etsittiin näyttelijää lumimiehen rooliin ja ensi-iltansa teos sai jo 30. heinäkuuta 1954. Viidessä kuukaudessa uusi Pekka ja Pätkä -seikkailu oli saatettu elokuvateattereihin. Tarina kuljetti Pekan, Pätkän ja Justiinan Lappiin, Kilpisjärvelle, ja sieltä edelleen pohjoisnavalle. Romantiikkaa elokuvassa oli ainakin kolmen parin edestä, sillä Timon (Olavi Virta) ja Katriinan (Anneli Sauli) ja Rikun (Åke Lindman) ja Irmelin (Tuija Halonen) lisäksi lumimies ihastuu Justiinaan (Siiri Angerkoski), tosin vain väliaikaisesti. Lumimies oli vuonna 1954 ajan hermolla, sillä saman vuoden tammikuussa esimerkiksi Helsingin Sanomat kertoi siitä, miten Himalajan luostareissa säilytettiin lumimiehen luurankoja. Lehden mukaan lumimies oli ”suuren apinan näköinen, kahdeksan jalkaa korkea, paksunahkainen, tummanruskeat kasvot, lyhyt häntä ja ruho peitettynä puolentoista tuuman pituisella karvalla” (HS 2.1.1954). Lumimies eli populaarikulttuurissa muuallakin, sillä Hergé julkaisi sarjakuvansa Tintti Tiibetissä (Tintin au Tibet) Tintin-lehdessä vuosina 1958–1959.

Polttomerkitty (Shockproof, 1949)

Saksalaistaustaisen Douglas Sirkin ensimmäinen menestys Hollywoodissa oli film noir Nimetön uhkaus (Lured, 1947). Myöhemmin melodraamoistaan tunnettu Sirk jatkoi ajan hengessä liikkuvien tummanpuhuvien rikoselokuvan parissa. ja tätä linjaa jatkoi kiinnostava Polttomerkitty (Shockproof, 1949). Helen Deutschin ja Samuel Fullerin käsikirjoittaman tarinan keskiössä on ehdonalaiseen pääsevä Jenny Marsh (Patricia Knight), jonka valvojana toimii Griff Marat (Cornel Wilde). Marsh on aikanaan päätynyt vankilaan, sillä hän on suojellut uhkapeluri Harry Wessonia (John Baragrey). Suhde Wessoniin varjostaa myös Marshin ehdonalaista, mutta vähitellen suhde valvojaan muuttaa niin Marshia kuin koko elokuvan asetelmaa.

Polttomerkitty ei ole samanlainen film noir -helmi kuin Näkymätön uhkaus, mutta se on kiinnostava ja yllätyksellinen. Tarina saa melodramaattisia piirteitä, kun Marat tutustuttaa Marshin perheeseensä ja erityisesti sokeaan äitiinsä. Melodramaattisuus saa lisää kierroksia, kun Marat ja Marsh päättävät karata yhdessä. Kun elokuva sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 1949, kritiikeissä loppuratkaisua pidettiin epäuskottavana, ”mahdollisimman keinotekoisena ja uskomattomana happy endinä” (Ilta-Sanomat 5.9.1949). Toisaalta, kun kohtalokkaan traagisia film noir -elokuvia riittää, tuntuu virkistävältä nähdä ihmeenomainen lopetus, jossa peruuttamattomalta näyttänyt jännite yllättäen purkautuu.

Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957)

Allan Dwan (1885–1981) oli pitkän linjan konkari, jonka ohjaajan ura ulottuu 1910-luvun alusta 1960-luvulle asti. Hänen filmografiansa sisältää hämmästyttävät 415 ohjauskrediittiä. Dwan ohjasi urallaan myös useita lännenelokuvia, joita näkee nykyään vain harvoin. Katsoin nyt ensimmäistä kertaa elokuvan Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957), joka sijoittuu ohjaajan uran ehtoopuolelle. Dwan oli elokuvan valmistuessa 72-vuotias. Samaan aikaan kun Rauhaton Texas on monin tavoin perinteinen lännenelokuva, se tuntuu syntyneen muutoksen kynnyksellä. Erityisesti jää mieleen Edward L. Alpersonin musiikki, jossa on modernistisia piirteitä vaikkakin siihen on yhdistetty westernin maskuliinisia kliseitä. Kaiken kaikkiaan outoa elokuvamusiikkia.

Vuoteen 1865 sijoittuva elokuva alkaa kohtauksella, jossa lakimies Mitch Baker (Scott Brady) saa kuulla isänsä menehtyneen Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa Mission, Texas. Baker lähtee paikkakunnalle, kosto mielessään, mutta hän ajautuu vähitellen hyvän palvelukseen. Hän ihastuu paikallisen papin tyttäreen Angelitaan (Anne Bancroft). Paikkakuntalaisille Baker näyttäytyy väkivaltaisena asesankarina, ja hän joutuu vaikeuksien keskellä osoittamaan rehtiytensä. Allan Dwanin ohjaus on melko kulmikasta, mutta samalla tarinassa on viehätystä, joka kantaa loppumetreille asti.

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955)

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955) on Ingmar Bergmanin keskeisiä teoksia, ja sitä seurasivat klassikot Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) ja Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957). Kesäyön hymyilyä sijoittuu 1800-luvun lopun Skooneen, säätyläistön maailmaan, ihmissuhteiden ja lemmenleikkien verkostoon. Bergman sijoitti useita teoksiaan menneisyyteen, mutta olen aina ajatellut, ettei ohjaaja koskaan ollut varsinaisesti historiasta kiinnostunut. Sen sijaan että hän kuvaisi menneisyyden maailman toiseutta tai erilaisuutta, tai sen vaikutuksia ihmisiin, häntä kiinnostavat inhimilliset perustunteet, elämä ja kuolema, syyllisyys ja häpeä, rakkaus ja anteeksianto. Menneisyys on keino etäännyttää tarinaa ja ehkä siten myös tempaista katsoja mukaan draamaan.

Kesäyön hymyilyn keskiössä on lakimies Fredrik Egerman (Gunnar Björnstrand), joka on mennyt uusiin naimisiin nuoren Annen (Ulla Jacobsson) kanssa. Asetelmana vanhemman miehen ja nuoren puolison suhde ei ole sinänsä uutta, mutta kiehtova on se tapa, jolla Bergman rakentaa suhdeverkostoa. Anne ihastuu Fredrikin aikuiseen poikaan, teologiaa opiskelevaan Henrikiin (Björn Bjelfvenstam), joka kärsii sekä tilanteesta että isäsuhteensa traumoista. Ihmissuhteet kulminoituvat kesäyön keskellä, ja kohtalokkaassa venäläinen ruletti -kohtauksessa Fredrik joutuu nöyryytetyksi.

Jo elokuvan nimi kertoo, että Bergman on ammentanut innoitusta William Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kesäyön lempeys pehmentää tapahtumien kulkua, jossa ihmissuhteet väistämättä ajautuvat törmäyskurssille ja sielut haavoittuvat. Kuten elokuvan lopussa todetaankin, kesäyö hymyilee eri tavoin. Sillä on kolme tasoa. Aluksi kesäyö kääntää lempeät kasvonsa kohti nuorta pariskuntaa ja vilpitöntä rakkautta. Samalla kesäyö hymyilee ”narreille, hulluille, parantumattomille”, kaikelle sille eroottiselle leikille ja pelille, jota ihmiset harrastavat. Ja lopuksi hymy kohdistuu surumielisiin ja yksinäisiin, kuten juuri Fredrikiin, joka menettää sekä poikansa että puolisonsa mutta joka kuitenkin saavuttaa rauhan hyväksyttyään sen, mitä on tapahtunut.

The Walking Hills (1949)

John Sturgesin ohjaama The Walking Hills (1949) on kiinnostava genrehybridi. Se on moderni western, sijoittuu omaan aikaansa mutta sisältää lännenelokuvalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi takautumarakenne luo film noir -henkeä, varsinkin kun monet takautumat siirtävät elokuvan erämaan polttavan auringon alta suurkaupungin pimeille kaduille. En ole löytänyt elokuvalle suomenkielistä nimeä, ja kaikesta päätellen sitä ei ole nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä eikä myöhemmin televisiossakaan. Harry Joe Brownin tuottama tiivis jännityselokuva on todennäköisesti saanut innoitusta John Hustonin edellisenä vuonna valmistuneesta Sierra Madren aarteesta (The Treasure of Sierra Madre, 1948), sillä kullanhimo on keskiössä myös tässä elokuvassa.

Elokuva käynnistyy Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Mexicalissa ja Calexicossa. Sekalainen seurakunta kokoontuu yhteen pokeripöydän ääreen, kun puhe kääntyy sata vuotta aiemmin lähialueella kadonneeseen kultakuljetukseen. Samassa ilmenee vihje siitä, missä satumainen aarre voisi sijaita. Kukaan ryhmästä ei voi tai uskalla poistua, vaan kaikki lähtevät kultaa etsimään. Aarre on hautautunut hiekkadyyneihin, joita tuuli siirtää paikasta toiseen. Lapiot alkavat heilua, mutta mitään ei löydy. Kun hiekkamyrsky yllättää, tunnelma kiristyy kohtalokkaasti. Yksinkertaista tarinaa puhkovat takautumajaksot, jotka paljastavat elokuvan henkilöiden aiempia suhteita ja jännitteitä. Musiikkiakin on mukana, sillä seurueeseen kuuluu musta laulaja (Josh White), jonka esitykset rytmittävät teosta. Kaiken kaikkiaan yllättävä kokonaisuus, jossa on hieno näyttelijäkaarti: Randolph Scott, Ella Raines, Arthur Kennedy, John Ireland, Edgar Buchanan... Lopun hiekkamyrskykohtaus on poikkeuksellisen onnistunut.

Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949)

Edwin L. Marin (1899–1951) oli pitkän linjan Hollywood-tekijä, joka ohjasi 58 pitkää elokuvaa vuodesta 1932 lähtien. Parhaiten hänet taidetaan muistaa yhteistyöstään Randolph Scottin kanssa, vaikkakin tämä yhteistyö katkesi Marinin ennenaikaiseen kuolemaan vain 52-vuotiaana. Yhteistyön hedelmiä oli lännenelokuva Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949), joka alkaa poikkeuksellisen tuntuisella montaasijaksolla. Sisällissodan jälkimainingeissa rikollisuus rehottaa, ja Marin näyttää kavalkadina monta kuuluisuutta. Tämän sarjan jatkona esitellään Jim Dancer (Randolph Scott), joka pakenee hurjasti ratsastaen. Fiktiivinen päähenkilö asetetaan historialliseen kehykseen. Alku on oikeastaan yllättävä, sillä Dancer nähdään alussa kylmäverisenä murhaajana. Ohjaajan haasteeksi tulee rakentaa myötätuntoa päähenkilöä kohtaan, jota kaiken lisäksi esittää yksi aikakauden tunnetuimmista western-tähdistä.

Dancer saadaan kiinni, mutta kuljetuksen aikana identiteetit vaihtuvat. Vangitsija, salapoliisi Cummings kuolee, ja Dancer alkaa esiintyä tämän nimellä. Vaikka Dancer yrittää välttää vaikeuksia, hän ajautuu ennen pitkää Lanyardin kaupunkiin Kansasiin, joka on rikollisuuden vallassa. Tuota pikaa taitavalla aseenkäsittelijälle tarjotaan sheriffin tehtävää, minkä Dancer lopulta ottaakin vastaan. Edwin L. Marinin ohjaus ei ole erityisen notkeaa, mutta kohtuullisesti tarina pysyy koossa, ja viime kädessä Randolph Scottin kivikasvoinen olemus pitää elokuvan kiinnostavana loppuun asti. Dancer näyttäytyy sisällissodan uhrina, kaikesta päätellen konfederaation edustajana, joka on väkivallan keskellä menettänyt veljensä ja tehnyt kostaessaan kohtalokkaan erehdyksen. Elokuvan tarinamaailmassa hän ikään kuin lunastaa katsojan hyväksynnän taistellessaan sodan jälkeen lain ja järjestyksen puolesta.

Miehen kunnia (1943)

Suomi-Filmin tuottama ja Ilmari Unhon ohjaama Miehen kunnia (1943) perustuu nimimerkki Marja Orsin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Nimimerkin takana oli kirjailija Seere Salminen (1894–1977), joka oli edellisenä vuonna käsikirjoittanut Unhon ohjaaman Neljä naista (1942), silloin tutummalla nimimerkillään Serp. Seere Salminen teki sujuvasti töitä samaan aikaan molemmille suurille tuotantoyhtiöille, sillä Elsa Soinin kanssa hän käsikirjoitti Suomisen perheen seikkailuja Suomen Filmiteollisuudelle. Miehen kunnian tekee erityisen kiinnostavaksi se, että elokuva sijoittuu kirjallisuuden ja kustantamisen maailmaan, eli suomalaisen elokuvan näkökulmasta hyvin epätyypilliseen ympäristöön. Elokuvan nimellä Miehen kunnia on kaksoismerkitys: samanniminen fiktiivinen teos on tarinan keskiössä, ja samaan aikaan nimi viittaa elokuvan päähenkilön, Kustannusyhtiö Kirja ja Kuvan johtajan Kaarlo Auerin (Joel Rinne) tunnontuskiin, hänen kätkettyyn kunniattomuuteensa.

Tarinamaailmassa romaanin Miehen kunnia on alun perin kirjoittanut Auerin ystävä nimismies Martti Vainio (Kaarlo Kytö) salanimellä Matti M. Suomela. Erittäin kiinnostavia ovat ne pienet vinkit, joita Seere Salminen on käsikirjoitukseen sijoittanut siitä, millainen romaani oikeastaan oli. Vainio antaa ymmärtää, että hän olisi teoksessaan käsitellyt vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä yhteiskuntaa ja sen jännitteitä. Juuri siksi hän ei ole halunnut paljastaa, että kirjoittaja on nimismies. Auer vaikenee aluksi kuin muuri, mutta vähitellen juuri häntä ryhdytään pitämään kirjoittajana. Vainio kuolee väkivaltaisesti virantoimituksessa, eikä sen jälkeen ole enää ketään muuta kuin Auer, joka tietäisi asian oikean laidan. Pääosin nämä tapahtumat kerrotaan takautuvasti, kun Vainion tytär Virve (Irma Seikkula) alkaa selvittää isänsä kirjallisia harrastuksia. Elokuva on samanaikaisesti Auerin näkökulmaa ymmärtävä ja sitä kritisoiva. Auer on ajautunut asemaansa, mutta hän ei ole myöskään aktiivisesti kieltänyt olevansa kirjoittaja. Hän on ajelehtinut asemaansa ja elänyt valheessa. Tiettävästi Ilmari Unho piti Miehen kunniaa yhtenä parhaista elokuvistaan. Unholla itsellään oli hyvin ristiriitainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin, ja voi hyvin olla, että hän piti Miehen kunniasta juuri sen omakohtaisuuden tähden. Tietynlaista kaksoiselämää Unho oli itse joutunut elämään.

Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950)

Vuosien mittaan olen aina silloin tällöin katsonut romanialaissyntyisen Hollywood-ohjaajan Jean Negulescon elokuvia, mutta paljon on vielä katsomatta. Nyt tuli vuoroon Negulescon film noir -kauden jälkeen ohjaama Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950), jonka 20th Century Fox toteutti Iso-Britanniassa. Sodan jälkeen Hollywood-yhtiöt tuottivat paljonkin produktioita Euroopassa, Iso-Britannian lisäksi Ranskassa ja Italiassa. Kadun kasvatti on aihepiiriltään peribrittiläinen, sillä tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Lontooseen, kuningatar Viktorian aikakaudelle. Tarina on kuitenkin lähtökohdiltaan yhdysvaltalainen, sillä pohjana on sanfranciscolaisen Theodore Bonnetin vuonna 1949 julkaisema romaani, josta Nunnally Johnson teki käsikirjoituksen. 

Elokuvan alkuperäisnimi The Mudlark viittaa lapsiin, jotka 1800-luvulla elättivät itsensä keräämällä Thamesjoen mudasta sinne päätyneitä tavaroita ja myymällä niitä. Nämä katujen kasvatit olivat yhteiskunnan hierarkian pohjalla. Negulescon elokuva alkaa Thamesin mudasta, jossa Wheeler-niminen poika (Andrew Ray) hamuaa käsiinsä mitalilta näyttävän, kämmenen kokoisen esineen, jossa on naisen kuva. Wheeler ihastuu kuvaan, ja kun se ryöstetään häneltä, hän kamppailee saadakseen kuvan takaisin itselleen.

Lopulta mutaisten rantojen poika päätyy kuninkaanlinnaan ja saa ihmeekseen huomata, että kuva esittää kuningatar Viktoriaa (Irene Dunne). Kuningatar on ollut masennuksen vallassa miehensä Albertin kuoleman jälkeen, mutta yllättävä kohtaaminen saa hänet palaamaan elämään. Irene Dunne, jonka monet muistavat 30-luvun hulvattomista komedioista, tekee elämänsä roolin jyhkeänä mutta vähitellen inhimillistyvänä hallitsijana. Toinen mieleenpainuva hahmo on Alec Guinness, joka esittää Bemjamin Disraelia. Guinness on hämmentävän vakuuttava, varsinkin tunteellisessa puhejaksossa. Jo Guinnessin ulkoinen olemus on täysin uniikki.

Shanghai Blues (1984)

Tsui Harkin komediasta Shanghai Blues (1984) on tehty uusi restauroitu 4k-kopio, ja se on ollut katsottavissa MUBIn striimauspalvelussa, tosin teräväpiirtona. Oli hauska katsoa tämä elokuva uudelleen pitkän tauon, ja muinaisen VHS-tallenteen, jälkeen. Suomalaisessa Tsui Hark -kronologiassa Shanghai Blues saattaa asettua Peking Opera Bluesin vanaveteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jälkimmäinen tuotiin elokuvateatterilevitykseen vuonna 1990 ja Shanghai Blues heti seuraavana vuonna. Tosiasiassa Shanghai Blues on varhaisempi ja valmistui kaksi vuotta ennen Peking Opera Bluesia. Molemmissa elokuvissa Tsui Hark liikuttaa tarinaa huikealla tempolla ja osaa luoda toinen toistaan kaoottisempia tilanteita.

Shanghai Blues on historiallinen komedia, joka sijoittuu 1930-luvun Shanghaihin. Alku on vakava siinä mielessä, että tapahtumat kytkeytyvät Japanin joukkojen hyökkäykseen Kiinaan. Shanghaita pommitetaan, ja ennen pitkää sota erottaa ihmiset toisistaan kymmeneksi vuodeksi. Vauhti on niin kova, että ajallista siirtymää voi olla vaikea hoksata. Ehkä tähän vaikuttaa sekin, että henkilöt eivät näytä fyysisesti paljonkaan muuttuneet.

Shanghai Blues on kaikesta päätellen saanut vaikutteita 1930-luvun Hollywoodin screwball-komedioista. Alun tanssikohtaus, jossa puvun takamus repeytyy, on suoraan Howard Hawksin elokuvasta Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Toisaalta, screwballin lisäksi Tsui Hark ammentaa vielä enemmän mykkäkauden slapstick-komediasta. Elokuva on täynnä toilailua, kalautuksia ja iskuja, kaatumisia ja koomisia ketjureaktioita. Hahmokavalkadi on hurja, niljakkaasta varkaasta sillan alla asuviin vammautuneisiin veteraaneihin. Tsui Hark on tietoisen epärealistinen, puvustus räikeän värikästä ja lavasteet korostuneen liioiteltuja. Mieleen jää romanttinen käänne, jossa päähenkilö tarttuu viuluun ja soittaa James Wongin nostalgista sävelmää. 

Valkoinen tähti, teatteriryhmä Kolmas Tila

Teatteriryhmä Kolmas Tila tunnetaan kunnianhimoisista, tieteen ja taiteen rajapinnalla liikkuvista näyttämöteoksistaan. Valkoinen tähti vie katsojan sinne, missä maapallo on valkoisimmillaan, Etelämantereelle. Valkoisuus viitannee myös siihen, miten Antarktis on tuntematon, paikka, jossa yhteys niin maapallon kosmiseen menneisyyteen kuin sen tulevaisuuteenkin voi avautua. Draaman ytimessä on retkikunta, joka saapuu Australiasta Etelämantereelle kuukausien mittaista tutkimustyötä varten. Remi (Katja Küttner), Jon (Eetu Känkänen) ja Rita (Kristina Vahvaselkä) saapuvat näytelmän alussa asemalle ja lähettävät tervehdyksensä. Ajan kulkua merkitsevät paidan rinnuksilla näkyvät numerot. Alussa niitä tulee katsoneeksi tarkastikin, mutta päivien kulku muuttuu näytelmän edetessä, kun aika tuntuu hidastuvan. Aikaskaalat korostuvat Seppo Parkkisen erinomaisessa käsikirjoituksessa ja Tuomas Rinta-Panttilan hienossa ohjauksessa. Perspektiivit avautuvat kaukaiseen menneisyyteen, kun Etelämantereen historia ulottuu satojen tuhansien vuosien päähän. Toisaalta Valkoinen tähti korostaa arjen rytmejä. Aamuhetket, jolloin jokainen tutkimusmatkalainen katsoo raukeasti tyhjyyteen ja kuuntelee vedenkeittimen kohinaa tai kahviautomaatin pulinaa. Illan viimeiset tunnit, kun Rita, Remi ja Jon asettuvat nukkumaan makuulavitsoilleen. Ehkä juuri tässä asetelmassa, arkisen ajan konkreettisuuden ja taustalla väijyvien huimien perspektiivien jännitteessä, tiivistyy jotakin olennaista siitä, mitä aika on.

Valkoinen tähti on toteutettu Manillassa, Vanhalla viinatehtaalla, ja erityisesti sen pienessä sivuhuoneessa. Tässä tilassa katsojat ovat hyvin lähellä näyttelijöitä, ikään kuin osallisina ja mukana tutkimusasemalla. Eero Erkamon lavastus- ja tilasuunnittelussa näyttämö on yhtä aikaa tutkimusaseman sisä- ja ulkopuoli. Ville Aallon musiikki ja äänisuunnittelu korostavat siirtymiä ulkoa, hyytävistä oloista, sisälle, eristettyyn tilaan. Arvoituksellinen osa tutkimusasemaa on Varasto, jonne on kätkettynä viestejä tieteen historiasta, näin tulkitsen, ja Jon on näiden viestien välittäjä. Valkoinen tähti tarjoaa ajatuksia ja assosiaatioita avaruusmatkailusta astrobiologiaan, tieteen vastuusta ja vapaudesta ilmastonmuutokseen. Teemat tuovat mieleen kaksi Seppo Parkkisen ja Kolmannen Tilan aikaisempaa näytelmää, Legenda pienestä luusta (2018) ja Raumzeit (2023). Minuun Valkoinen tähti teki vielä suuremman vaikutuksen, ehkä siksikin että ahdas tutkimusasema on kuin maapallo pienoiskoossa, keidas ankaran ympäristön keskellä. Maailmankaikkeus on karu, ja siksi on erityisen tärkeää vaalia maapallon herkkää luontoa ja sen tasapainoa.

Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993)

Wolfgang Petersenin ohjaama trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) kuuluu niihin elokuviin, joista olen televisiossa nähnyt vain katkelmia mutta jota en ole aiemmin alusta loppuun katsonut. Elokuvassa liikutaan presidentillisessä kehyksessä, kun päähenkilö Frank Horrigan (Clint Eastwood) on vuosien saatossa ollut takaamassa presidenttien turvallisuutta John F. Kennedystä lähtien. Ehkä tämä traumaattinen historia onkin elokuvan kiinnostavimpia piirteitä: Kennedyn puolesta Horrigan ei uhrautunut, mutta nyt hän saa mahdollisuuden kehollaan suojella maan johtajaa... Erikoista kyllä, Hollywoodissa saksalaistaustaiset ohjaajat Wolfgang Petersen ja Roland Emmerich ovat tehneet uuden kotimaansa patrioottisimpia toimintaelokuvia. Petersen ohjasi vuonna 1997 toimintaelokuvan Air Force One, jossa Yhdysvaltain presidentti ei edes tarvitse turvamiehiä vaan itse ratkoo vaikeimmat pulmat.

Trillerin ytimenä on kissa ja hiiri -leikki, kun Horriganin vastapeluriksi osoittautuu Mitch Leary (John Malkovich). Tämän jälkeen näkökulma muuttuu ja katsoja voi seurata tapahtumia molempien kannalta. Leary, tai Booth niin kuin hänet myös tunnetaan, saa entistä enemmän painoarvoa tarinassa, vaikkakin hänen psykologiaansa on lopulta vaikea ymmärtää. Hän esiintyy Yhdysvaltain salaisen palvelun jonkinlaisena uhrina, joka on päätynyt olosuhteiden pakosta salamurhaajaksi, ja nyt janoaa kostoa. Ainakin oma kiinnostukseni lopahti, mitä pidemmälle tarina kulki. Ehkä elokuva olisi saanut voimaa vahvemmasta motivoinnista. Toisaalta presidenttien salamurhiin kiinnittyvä aihe on kiinnostava osa Yhdysvaltain poliittista historiaa, ja tätä salamurhatraditiota Tulilinjalla tietoisesti käsittelee.

Dunkirk (2017)

Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama Dunkirk (2017) on ehdottomasti 2000-luvun kiinnostavimpia sotaelokuvia. En oikeastaan ymmärrä, miten se on jäänyt katsomatta tähän asti. Elokuva kuvaa toisen maailmansodan tunnettua tilannetta, Dunkerquen evakuointia touko-kesäkuun vaihteessa 1940. Ranska oli ajautumassa saksalaisten käsiin, ja romahdus oli lähellä. Saksalaiset marssivat Pariisiin 14. kesäkuuta. Dunkirk alkaa Dunkerquen kaduilta. Tommy (Fionn Whitehead) pakenee saksalaisia ja onnistuu pääsemään rannalle, jossa brittiläiset sotilaat epätoivoisena odottavat evakuointia. Tommyn mukaan lyöttäytyy Gibson (Aneurin Barnard), joka on ranskalainen mutta tekeytyy britiksi päästäkseen pois luhistuvasta kaupungista. Tommy on elokuvan ensimmäinen ja viimeinen henkilöhahmo, vaikkei Dunkirk olekaan erityisen yksilökeskeinen. Mutta elokuva on yksilöiden, aikalaisten tasalla. Minua viehättää erityisesti se tapa, jolla Nolan näyttää menneisyyden tilanteen avoimena, niin kuin se aikanaan olikin: aikalaisilla ei ollut käsitystä siitä, mihin kaikki oikeastaan kehittyy.

Dunkirk etenee maalla, merellä ja ilmassa. Eri tarinalinjat synnyttävät uskottavan kuvan samanaikaisuudesta. Vaikuttavia ovat lentäjien kamppailut evakuoinnin turvaamiseksi, ja viimeistä lentäjää Dunkirk seuraa elokuvan viime hetkille asti. Loppuosa on vapauttava siinä mielessä, että erilliset tarinalinjat lomittuvat ennen pitkää yhteen. Viimeinen lentäjäkin liitää äänettömästi lähemmäs Dunkerquen hiekkarantaa, kunnes hän veivaa pyörät alas ja tekee hätälaskun, vain joutuakseen sotavangiksi, kuten elokuvan lopussa ilmenee.  

Dunkirk päättyy sotilaiden paluuseen, jolloin myös epävarmuus vallitsee. Pidettäisiinkö heitä enemmän luopioina kuin sotasankareina? Dunkirk tavoittaa kesän 1940 ilmapiirin. Saksa oli etenemässä, ja uhan kokemus sai valtaa Britanniassa yhä kouriintuntuvammin. Sotilaiden evakuointi ei näyttäydy vain luovuttamisena vaan taistelun jatkumisena tilanteessa, jossa kamppailun seuraavaa rintamaa oli vaikea arvioida. Se voisi olla myös Kanaalin pohjoisrannalla.

Macbeth Turun kaupunginteatterissa

Turun kaupunginteatterin uusi Macbeth on vangitseva ja väkevä muistutus vallanhimosta mutta myös väkivallan kierteestä, josta on vaikea murtautua ulos. Väkivalta on tarttuvaa ja tartuttavaa, mitä korostaa epätoivoinen käsienpesu esityksen alussa ja lopussa. Kun väkivaltaan suistuu, lika ei ota lähteäkseen. Kari Heiskasen ohjaus toimii hienosti, ja pidin ratkaisusta, joka korosti etu- ja taka-alan välistä jännitettä. Brutaaleimmat väkivallanteot nähdään lavan takaosassa: niitä ei peitellä, mutta ne eivät myöskään saa spektaakkelin pääroolia. Etualalla ovat ihmiset ja heidän tunteensa, unensa ja houreensa. Tässä tulkinnassa Macbeth (Eero Aho) ja hänen puolisonsa (Riitta Salminen) eivät ole päihtyneitä vain vallasta. Kun Lady Macbeth esitellään, hän toipuu humalastaan puupenkillä. Kruunajaiskohtauksessa hän on päisään kuin käki samaan aikaan, kun Macbeth näkee hourteita murhaamastaan miehestä. Huumausaineisiinkin viitataan, kun Macbeth maistelee kärpässientä.

Macbethissä ei ole hyviä eikä pahoja, mutta samaan aikaan kun katsoja kauhistuu murhien kierrettä, hän ei voi olla tuntematta tuskaa siitä sisäisestä kärsimyksestä, jonka keskellä vallan sokaisemat päähenkilöt toimivat. Macbethiä katsoessa tulee mieleeni, että Kari Heiskasen piti aikanaan ohjata Kansallisoopperan uusi Ring. Ehkä ripaus wagneriaanisuutta onkin siinä tavassa, jolla Macbethissa vallan turmelevuutta kuvataan. Noidatkin tuovat mieleen Wagnerin Jumalten tuhon nornat, jotka punovat elämänlankaa. Eero Aho oli todella vakuuttava Macbethin roolissa, ja mielestäni koko enseble onnistui hienosti. Heiskasen ohjauksessa Lady Macbeth tosin tuntuu jollakin tavalla hiipuvan pois tarinasta. Ehkä se on tarkoituskin. Jani Uljaan lavastus- ja Riku Rämän valaistussuunnittelu toimivat niin ikään erinomaisesti.

 

Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954)

Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954) on Joseph L. Mankiewiczin tunnetuimpia elokuvia, ja se on nähty televisiossakin useampia kertoja. Se on samalla Ava Gardnerin uran tähtihetkiä. Paljasjalkakreivitär kuuluu myös siihen Hollywood-elokuvien sarjaan, jotka ammentavat unelmatehtaan maailmasta. Samalla vuosikymmenellä Hollywoodia käsittelivät myös erimerkiksi Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950) ja Robert Aldrichin Filmin kulissien takana (The Big Knife, 1955). Erikoista Paljasjalkakreivittäressä on se, että Hollywood on lopulta vain konteksti tai pikemminkin kulissi. Ja, kiinnostavaa edelleen, elokuva toteutettiin Hollywoodin sijasta Cinecittàssa Roomassa, studiossa, joka oli haastamassa Yhdysvaltojen ylivallan. Sittemminhän Mankiewicz ohjasi Roomassa myös spektaakkelinsa Kleopatra (Cleopatra, 1963).

Paljasjalkakreivittären käsikirjoituksellinen yllätys on sen rakenne. Elokuva alkaa italialaisella hautausmaalla, jota sade vihmoo. Katsoja näkee keskellä Humphrey Bogartin, ja tuota pikaa Bogartin ääni alkaa kuulua ääniraidalla. Tunnelma ja kertojaäänen käyttö tuovat mieleen film noirin. Samoin rakenne siinä mielessä, että aloitus ennakoi takautumarakennetta. On ilmeistä, että kaikki alkaa päätepisteestä, paljasjalkakreivittären kuolemasta. Yllätys on lopulta siinä, että kertojaääniä onkin kolme, ja Mankiewicz leikittelee näkökulmilla hieman samaan tapaan kuin Akira Kurosawa Rashomonissa (1950) tai George Cukor Tytöissä (Les Girls, 1957). 

Elokuvan nimi Paljasjalkakreivitär viestii yhteiskunnallisesta jännitteestä. Arvoituksellinen Maria Vargas (Ava Gardner) viihtyy kansan parissa ja heittää mielellään kenkänsä pois, mutta hän ajautuu paitsi Hollywood-elokuvien tähdeksi myös uuden rahan vallan ja vanhan aristokratian ihailun kohteeksi. Elokuvan Eurooppa-kuvaa voi toki tarkastella kriittisesti, mutta ehkä Mankiewicz käsittelee sodanjälkeisen maailman intohimoja. Miljonääri Kirk Edwards (Warren Stevens) on kuin diktaattori, joka antaa lakeijansa puhua puolestaan. Elokuvan hienoimpia käänteitä on, kun tuo lakeija (Edmond O'Brien) vaihtuu yhtäkkiä kertojaksi. Kolmantena kertojana on sodan invalidisoima kreivi Torlato-Favrini (Rossano Brazzi). 

Il boom (1963)

Cesare Zavattinin käsikirjoittama ja Vittorio de Sican ohjaama Il boom (1963) on commedia all'italiana, mutta ei ehkä siinä merkityksessä kuin käsite on yleensä totuttu ymmärtämään. Il boom on satiiri Italian taloudellisesta nousukaudesta ja modernisaatiosta, jota toki monet muutkin elokuvantekijät Michelangelo Antonionista Dino Risiin ovat käsitelleet. Käytän tässä elokuvan alkukielistä nimeä, koska käsittääkseni Il boom on jäänyt vaille ensi-iltaa Suomessa, eikä sitä ole levitetty sen paremmin teattereihin kuin tallenteinakaan. Tämä on sinänsä yllättävää, sillä Il boom on ehdottomasti Vittorio de Sican myöhäistuotannon kiinnostavimpia teoksia.

Tarinan keskiössä on Alberto Sordin tulkitsema Giovanni Alberti, joka elää yhteiskunnallisen rakennemuutoksen keskellä ja on jo pitkään elänyt yli varojensa. Alberti toimii rakennusalalla, jolla luulisi pärjäävän hyvin, sillä uusia lähiöitä syntyy Rooman laitamille kiihtyvää tahtia, mutta Alberti pitää jatkuvasti yllä kulissia ylellisestä elämästä. Hahmo on itse asiassa hyvin traaginen, mutta päärooliin on valittu koomikkona tunnettu Alberto Sordi, joka pystyy samaan aikaan ruumiillistamaan surumielisyyttä ja naurettavuutta. Alberti ajautuu keskusteluihin rouva Bausettin (Elena Nicolai) kanssa. Bausettin aviomies (Ettore Geri) on menettänyt silmänsä, ja vähitellen pariskunta yrittää taivutella Albertia elinsiirtoon, luovuttamaan silmänsä rahaa vastaan. Albertin taloudellinen umpikuja tuntuu ehdottomalta ja lopulta hän antautuu. Hän myy silmän päästään pystyäkseen elämään siinä modernissa utopiassa, jota hän uskottelee perheensä haluavan ja tarvitsevan. Satiiri ei ole helpompia tyylilajeja, mutta mielestäni Vittorio de Sica onnistuu erittäin hyvin. Oman mausteensa tuovat miljööt, roomalaiset lähiöt, jonne tapahtumat pääasiassa sijoittuvat.

Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024)

Uusi Wallace ja Gromit -elokuva on aina tapaus, varsinkin kun animaation tekeminen on hidasta, eikä täysipainoksia teoksia ole edes lupa kovin usein odottaa. Uutuus Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024) nähtiin Iso-Britanniassa viime joulupäivänä, ja maailmanlaajuisen ensi-iltansa se sai Netflixissä 3. tammikuuta 2025. Wallacen ja Gromitin uusi seikkailu on pitkä elokuva, mikä on tietysti rohkea ratkaisu siinä mielessä, että parhaimmat tarinat ovat aiemmin olleet ytimekkäitä lyhytelokuvia.

Kosto kynittävänä palaa menestyksen alkulähteille, erityisesti elokuvaan Väärät housut (The Wrong Trousers, 1993), joka tutustutti katsojat rikolliseen pingviiniin, Feathers McGraw'hon. Feathers on vangittuna eläintarhaan, kunnes hän keksii kavalan keinon käyttää Wallacea hyväkseen ja onnistuu pakenemaan, teknologian avulla. Wallace oli esitelty katsojille keksijänä jo ensimmäisessä Wallace ja Gromit -elokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out, 1989), joka tunnettiin Suomessa myös nimellä Juustoa puuttuu. Jos ensimmäisessä elokuvassa Wallace rakensi kuuraketin ja Väärissä housuissa mekaaniset housut, uutuuselokuvassa hän valmistaa pihatontturobotin. McGraw onnistuu kirjautumaan robotin sisuksiin ja kaappaamaan sen puolelleen. Eipä aikakaan, kun kokonainen robottien armeija on pahan puolella.

Kosto kynittävänä on nautinnollista katsottavaa, vaikkakin monet sen nautittavimmista piirteistä ovat sellaisia, jotka tulivat esille jo sarjan mestariteoksessa Väärät housut. Tunteet rakentuvat pienien, viitteenomaisten vihjausten kautta todella hyvin. Gromit on vaitelias, mutta on helppo ymmärtää uskollisen koiran mustasukkaisuus, kun tehokas robotti toteuttaa isäntänsä toiveita. Mieleen tulee se tapa, jolla McGraw Väärissä housuissa löi kiilaa isännän ja koiran välille. Eleettömästi rakentuu myös kuva McGraw'n häikäilemättömyydestä. Toisaalta tuntuu, että Kosto kynittävänä olisi vielä parempi, jos se olisi napakampi. Tarinan olisi hyvin voinut tiivistää tuntiin lisäämällä vauhtia ja tiivistämällä kohtauksia.

Vain kuolleen ruumiini yli 2 (Die Hard 2, 1990)

Olen Die Hard -elokuvien suhteen aloittelija, enkä ole koskaan aiemmin kokonaan katsonut sarjan kakkososaa, jonka Renny Harlin ohjasi. Mutta nyt sen aika tuli, 35 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Die Hard 2 on suoraviivainen toimintaelokuva, kuten edeltäjänsäkin, ja rakentaa tarinan täydellisesti päähenkilönsä John McClanen (Bruce Willis) ympärille. Mieleen tulevat edellisen vuosikymmenen Vietnam-elokuvat, mutta nyt sissisotaa käydään urbaanissa, teknologisoituneessa ympäristössä. Kakkososan keskiössä on lentokenttä, sen terminaali, takahuoneet ja ilmastointikäytävät, mutta myös kentän liepeiltä löytyvät maastot, joissa McClane jäljittää rikollisryhmää.

Die Hard -sarjan kaksi ensimmäistä osaa valmistuivat Berliinin muurin murtumisen molemmin puolin, vuosina 1988 ja 1990. Jos oikein tulkitsen, kummassakaan elokuvassa toiminnan motiivia ei kytketä kylmän sodan aikaan tai sen päätökseen niin kuin niin monessa muussa toimintaelokuvassa. Kun ykkösosassa epäily länsisaksalaisesta terrorijärjestön operaatiosta osoittautuu tavanomaiseksi ryöstöretkeksi, kakkososassa taustalla on kuvitteellisen Latinalaisen Amerikan valtion diktaattori Esperanzan (Franco Nero) vapautusyritys. Diktaattoria ollaan kuljettamassa Yhdysvaltoihin oikeuden eteen, kun ryhmä rikollisia käynnistää näyttävän pelastusoperaation, jouluaattona. Molemmissa elokuvissa näkemys viranomaisista on melko kriittinen, tai pikemminkin populistinen. Suomalaisia Die Hard 2 puhutteli erikoisilla Finlandia-viittauksillaan. Sibeliusta kuullaan pitkin matkaa musiikkiraidalla, mutta erityisesti elokuvan lopussa. Suomalainen tulkitsee Finlandian raskaat vaskikuorot vaaran merkkeinä, mutta mietin, miten musiikki on yhdysvaltalaiselle kuulijalle avautunut. Finlandia-hymni on sikäläisessä virsikirjassa, joten ehkä musiikki on saanut myös uskonnollisia sävyjä.