Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941)

Vuoden 2023 viimeiseksi elokuvakokemukseksi valikoitui Alfred Hitchcockin Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941), jota en vähään aikaan ole katsonut. Hitchcock otti lähtökohdaksi Francis Ilesin (oik. Anthony Berkeley Cox) vuonna 1932 ilmestyneen romaanin Before the Fact, joka suomennettiin 30 vuotta myöhemmin nimellä Rakkaani, paholainen. Trillerin suomenkielinen nimi välittää tunnelman ehkä paremmin kuin Hitchcockin elokuvan saama Vaarallisia valheita. Tosin alkuperäisnimi Suspicion kertoo juuri sen tunteen, johon ohjaaja on halunnut keskittyä: kaikki rakentaa epäilyn tunnelmaa, joka tiivistyy vasta aivan elokuvan lopussa. Tarinan perusteella tehdyistä kuunnelmista kirjoitinkin blogiin vuonna 2010. Teksti löytyy täältä.

Vaarallisia valheita alkaa junasta, kuten niin moni elokuva. Lina McLaidlaw (Joan Fontaine) saa junaosastoonsa seuralaiseksi Johnnie Aysgarthin (Cary Grant), tosin tässä vaiheessa he eivät vielä tunne toisiaan. Johnnie osoittautuu jo ensimmäisessä kohtauksessa jonkinasteiseksi lurjukseksi: hän matkustaa ensimmäisessä luokassa, mutta tarjoaa konduktöörille kolmannen luokan lippua. Pälkähästä hän ei selviydy ilman Linan apua. Ennen pitkään Lina ja Johnnie tutustuvat paremmin, ja Johnnie tuppautuu neidon seuraan. Harvoin Cary Grantia on nähtyä tämänkaltaisessa roolissa. Hän pääsee välillä väläyttämään komedianäyttelijän taitojaan, mutta muutoin rakentuu kuva onnenonkijasta, joka välttelee työtä. Hän käyttää myös karkeaa kieltä ja kutsuu Linaa läpi elokuvan nimityksellä monkey face.

Hitchcock nakertaa vähä vähältä romanttista suhdetta. Kun pari on avioitunut, Johnnie kertoo, ettei hänellä ole työtä eikä ole aikomustakaan työllistyä niin kauan kuin lainaa saa. Hän tuntuu arvomaailmaltaan edustavan aivan jotakin muuta kuin Lina, joka saa isältään myötäislahjaksi kaksi tuolia. Nämä Johnnie myy heti, kun saa mahdollisuuden. Lopussa Linan epäilykset tiivistyvät legendaarisessa maitolasikohtauksessa: Hitchcock kertoi myöhemmin nähneensä paljon vaivaa, että Johnnien kantama lasi suorastaan hohtaisi pimeässä. Muuten: elokuvan syntyhistoriasta on ristiriitaisia tulkintoja. Alkuperäisromaanissa asetelma on toisenlainen, ja Hitchcock myöhemmin väitti studion pakottaneen hänet ratkaisuun, joka ei tärvelisi Grantin tähtikuvaa. Donald Spoto on kuitenkin osoittanut, että Hitchcock hyväksyi jo RKO:n varhaiset suunnitelmat. Tämä viittaisi siihen, että ohjaaja lopulta näki, millaisia mahdollisuuksia murhaajan fantasioinnilla voisi olla jännityselokuvan lähtökohtana.