Oppenheimer (2023)

Christopher Nolanin Oppenheimer (2023) on ollut kesän 2023 odotetuimpia elokuvia, jo pelkästään siksi, että Nolanin omintakeisissa teoksissa on aina ollut yllätyksellisyyttä. Aihepiirikin on kiinnostava, sillä J. Robert Oppenheimerin (1904–1967) elämä ja ura antavat mahdollisuuden käsitellä paitsi käänteentekeviä tapahtumia 1900-luvun historiassa myös tieteen ja politiikan rajapintaa. Elokuvan taustana on Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin vuonna 2005 julkaisema biografia American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer. Jo alkuperäisteoksen nimessä Oppenheimer rinnastuu myyttiseen Prometheukseen, titaaniin, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus-myyttiä on usein tulkittu tarinana, joka viittaa tieteen ja teknologian merkitykseen. Prometheuksen tuli on alkupiste kehitykselle, jota on vaikea pysäyttää tai hillitä. Myös Nolanin teos korostaa Oppenheimeria ketjureaktion ja arvaamattoman kehityskulun alkuun saattajana. Oppenheimeria, ja ylipäätään Manhattan-projektia, on toki aikaisemminkin käsitelty. Yleisradio toteutti jo vuonna 1964 Timo Bergholmin ohjaamana Heinar Kipphardtin näytelmän Tapaus Oppenheimer, Jouko Turkan sovituksena. Nimiroolia tulkitsi Matti Oravisto. Näytelmä keskittyi kuulustelupöytäkirjojen avaamaan aineistoon, ja tämä materiaali on myös Nolanin elokuvan keskiössä. Toinen rinnastuskohta voisi olla Michael Fraynin näytelmä Copenhagen (1998), joka keskittyy Niels Bohrin ja Werner Heisenbergin kohtaamiseen. Molemmat fyysikot esiintyvät Nolanin elokuvassa. Tuore modernin fysiikan dramaattinen kuvaus on Seppo Parkkisen kirjoittama Raumzeit, jonka teatteriryhmä Kolmas tila esitti alkuvuonna 2023. Teatteri- ja elokuvatulkintoja on toki myös Julius ja Ethel Rosenbergin tapauksesta, johon Nolanin Oppenheimer ei muistaakseni viittaa.

Olen aina suhtautunut varauksellisesti kolmetuntisiin elokuviin, varsinkin siksi, etteivät kaikki kohtaukset ole aina tuntuneet perustelluilta. Helposti tulee suvantovaiheita, joissa katsojan valppaus pettää. Oppenheimerin kohdalla rakenne kuitenkin kestää todella hyvin. Katsoin kelloa esityksen aikana, ja mielestäni teos jakaantui selkeästi kolmeen tunnin jaksoon. Ensimmäisessä osuudessa käsitellään Oppenheimerin (Cillian Murphy) uran alkuvaihetta ja rekrytointia Manhattan-projektiin. Toisessa osassa siirrytään Los Alamosiin, ja kehitystyö alkaa. Toinen tunti päättyy Trinity-kokeeseen. Elokuvan viimeinen tunti keskittyy seuraamaan rinnakkain kahta kuulustelua, suljettujen ovien takana pidettyä turvallisuusselvitystä keväällä 1954 ja vuoden 1959 kuulemista, jossa taustalla lankoja vedelleen Lewis Straussin (Robert Downey Jr.) rooli paljastui. Christopher Nolan rakentaa kuitenkin yhtenäisyyttä elokuvaan ylittämällä näiden osioiden rajoja, ja lopun kuuluisteluista nähdään "etuistumia" jo alussa. Samalla rytmi luo jännitettä, kun katsoja ei vielä täysin hahmota, mihin kuulustelut liittyvät. Vuoden 1959 osuudet on toteutettu mustavalkoisina ja vuoden 1954 kuulustelu värillisenä. Tämä auttaa paremmin hahmottamaan aikatasojen välisiä eroja. Tähän väliin voi todeta, että myös näyttelijäsuoritukset pitävät mielenkiinnon yllä. Cillian Murphyn ja Robert Downey Jr.:n lisäksi jää mieleen Gary Oldmanin hämmästyttävä tulkinta Harry S. Trumanista.

Oppenheimerista voisi nostaa esille paljonkin siitä tavasta, jolla se kuvaa päähenkilöään, hänen elämäänsä, modernin fysiikan kehitystä, toisen maailmansodan päätöstä, Hiroshiman ja Nagasakin pommien merkitystä, kylmän sodan alkuvaiheita tai Yhdysvaltain poliittista näyttämöä. Keskustella voisi myös estetiikasta. Oppenheimer on hyvin dialogipainotteinen, vaikka se on samaan aikaan visuaalinen. Hiroshiman ja Nagasakin pommien vaikutukset ovat pitkälti poissaolevia, näkymättömissä, ja ehkä juuri siksi kohtaus, jossa Oppenheimer puhuu Manhattan-projektin työntekijöille, on vaikuttava. Perusteet ovat järkähtäneet, ja Oppenheimerin näky on hyytävä. Jäin katsoessa pohdiskelemaan elokuvan näkemystä ketjureaktioista, jotka katoavat synnyttäjiensä ulottuvilta. Häivähtävänä epäröintinä esiintyy pelko siitä, että ydinreaktio leviäisi ilmakehässä ja synnyttäisi globaalin tuhon. Tästä todella keskusteltiin. Mieleeni on jäänyt kohtaaminen professori Jorma K. Miettisen kanssa vuonna 1996. Järjestimme silloin yliopistolla seminaarin katastrofien historiasta, ja menimme tilaisuuden jälkeen keskustelemaan ravintola Hämeenporttiin. Miettinen muisteli, miten nuoret tutkijat olivat tästä mahdollisuudesta keskustelleet. Kyse ei ollut vain Manhattan-projektin laskelmista vaan laajemmin pohditusta kysymyksestä. Christopher Nolanin tulkinnassa ketjureaktio saa abstraktimman merkityksen. Vaikka elokuvassa vaaraa pidetään vähäisenä, ketjureaktio lähtee liikkeelle toisessa mielessä, teknologisena kehityskulkuna, joka johti kylmän sodan asevarusteluun, kolmannen maailmansodan uhkaan, ja vielä laajemmin tieteellisteknologiseen kehitykseen, joka on karannut käsistä. Oppenheimerin viimeisissä kuvissa ilmakehä näyttää olevan liekeissä. Nolan tuntuu viittaavan siihen, miten olemme jo saattaneet liikkeelle sellaisia yhteenpunoutuneita kehityskulkuja, joita emme enää pysty hillitsemään.

Legenda (Legend, 1985)

Näin Ridley Scottin fantasiaelokuvan Legenda (Legend, 1985) aikanaan ensi-illassa, ja muistan vieläkin, miten hämmentynyt olin. Ehkä tunne johtui siitä, että ohjaajan edellinen elokuva Blade Runner (1982) oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Legenda oli vasta Scottin neljäs elokuva. Esikoispitkää, historiallista draamaa Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977) seurasi kaksi tieteiselokuvaa, Alien (1979) ja Blade Runner. Nyt kun Scottin ura on kestänyt vuosikymmeniä, voi nähdä, miten sujuvasti hän on siirtynyt lajityypistä toiseen. Legendan hämmentävyyteen vaikutti varmasti myös se, että fantasiaelokuva oli 1980-luvulla marginaalissa. Kun Legendaa katsoo tänään, siinä voi nähdä ajatuksia ja ideoita, jotka ovat näyttäneet suuntaa vuosituhannen vaihteen fantasialle.

Legendassa kiehtoo ennen kaikkea sen visuaalisuus, mielikuvitukselliset näkymät satumaailmasta. Elokuva edustaa aikakautta ennen digitaalisia efektejä, ja alkukohtaus, jossa prinsessa Lili (Mia Sara) ja Jack (Tom Cruise) kohtaavat ja etsivät yksisarvisia, on täynnä lavastuksellisia yksityiskohtia. Luonnollinen ja keinotekoinen yhdistyvät. Osa näkymistä tuo mieleen mainoskuvat, osa taas satukirjojen kuvitukset. Sittemmin elokuva sai Oscarin maskeerauksesta, ja erityisesti Pimeyden ruhtinaan (Tim Curry) tulipunainen olemus on vakuuttava. Muistelen, että 80-luvulla koin vieraaksi voimakkaan hyvän ja pahan vastakkainasettelun. Suomessa esitettiinkin eurooppalaista versiota, jossa oli kiiltokuvamainen lopetus: Lili ja Jack ratsastavat kohti auringonlaskua. Yhdysvaltojen markkinnoille tehtiin erilainen lopetus, jonka viimeisissä kuvissa Pimeyden ruhtinas jää naureskelemaan nuorten viattomuudelle...

Mahdoton tehtävä – Mission: Impossible -sarja

Kävimme katsomassa tuoreen toimintaelokuvan Mission: Impossible – Dead Reckoning Part One (2023). Jo ensimmäisistä kuvista lähtien ymmärsin olevani siinä mielessä sivuraiteella, että en ole seurannut sarjaa ja nähnyt aiempia osia, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Aivan tietämätön en kuitenkaan ollut siinä mielessä, että lapsena katsoin tv-sarjaa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), jota tehtiin vuosina 1966–1973. Suomessa sarjaa esitettiin syksystä 1967 lähtien. Ryhmä selviytyi aina tehtävistään: alkuperäisnimestään huolimatta tehtävät eivät olleet mahdottomia, vaan jokainen jakso osoitti, mitä teknologian, ja naamioitumistaitojen, avulla voidaan saavuttaa. Vaarallisia tehtävät kyllä olivat, ja tässä suhteessa 1990-luvulla alkanut elokuvasarja on edennyt vielä pidemmälle. Joitakin vuosia sitten katsoimme vielä elokuvasarjan ensimmäisen osan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible, 1996), jonka ohjaaja Brian de Palma piti todella taitavasti otteessaan. Innostus heräsi, mutta seuraavassa, John Woon ohjauksessa, mielenkiintoni pysähtyi ensimmäisen tunnin aikana ja seurasi monien vuosien katkos.

Nyt terästäydyimme, ja katsoimme sekä uutuuden että kaksi Christopher McQuarrien ohjaamaa aiempaa osaa, eli sarjan viidennen ja kuudennen elokuvan. Elokuvateattereissa pyörivä Dead Reckoning Part One on jo Tom Cruisen tähdittämän sikermän seitsemäs lenkki, ja kuten nimi vihjaa, kahdeksas elokuva on jo tulossa. Koska katsoimme elokuvat takaperoisessa järjestyksessä, en tietenkään tunnistanut sarjan näyttelijäkaartia ja henkilöhahmoja. Uusimman kohdalla olisi esimerkiksi ollut hyvä tietää, että venetsialaisessa palatsissa diskoiltaa viettävä Alanna Mitsopolis (Vanessa Kirby) oli nähty myös viidennessä elokuvassa, jossa Pariisin Grand Palais oli muutettu yökerhoksi. Paljon on myös kaukaisen tv-sarjan peruja, esimerkiksi se, että päähenkilö Ethan Hunt saa jakson alussa tehtävä, ja viesti tuhoutuu in five seconds. Elokuvat jakaantuvat selkeisiin jaksoihin, joita tapahtumapaikkojen siirtymät osoittavat. Elokuvan Mission: Impossible – Rogue Nation (2015) viihdyttävimpiä jaksoja on Wienin valtionoopperan kulisseihin sijoittuvat action-kohtaus, jossa Puccinin Turandot-oopperan aikana Ethan Hunt onnistuu estämään salamurhan. Kohtaus tuo mieleen Alfred Hitchcockin elokuvan Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much, 1956), jossa salamurhaa tehdään Royal Albert Hallissa. Tällä kertaa ratkaiseva laukaus on suunniteltu ”Nessun dorman” huipennukseen. Hyvin näyttävästi elokuvat hyödyntävät myös kaupunkitilaa, niin katuja kuin viemäreitäkin. Sarjan aiemmissa osissa hurjastellaan muun muassa Lontoossa ja Pariisissa. Seitsemäs elokuva vie katsojan Rooman ydinkeskustaan historiallisten monumenttien keskelle. 

Jos aiemmissa sarjan osissa taisteltiin kansainvälisiä rikollisjärjestöjä vastaan, Dead Reckoning Part One siirtää fokuksen digitaalisen kulttuurin maailmaan. Jos oikein tulkitsen, se leikittelee ajankohtaisella tekoälykeskustelulla. Mystinen Entiteetti kykenee ajattelemaan itsenäisesti, ja samalla siitä on tullut vaarallinen ase niille, jotka pystyvät sitä hyödyntämään. Elokuva esittää melko raadollisen näkökulman valtioiden intresseistä, sillä tarinan henkilöt toteavat, että mikä tahansa valtio olisi valmis tappamaan saadakseen aseen käsiinsä. Hitchcock puhui jännityselokuviensa kohdalla MacGuffinista, jolla hän tarkoitti tarinankerrontaa motivoivaa tekijää. Tässä elokuvassa se on avain, joka on puolitettu. Koko elokuva rakentuu tämän avaimen metsästyksen ympärille. Varmaankin seuraavassa elokuvassa etsitään lukkoa, johon se sopii.

Pahan oma (The Devil's Own, 1997)

Pahan oma (The Devil's Own, 1997) jäi Alan J. Pakulan (1928–1998) viimeiseksi elokuvaksi. Hänen uransa ohjaajana alkoi 1960-luvun lopussa, ja läpimurto koitti elokuvalla Klute – rikosetsivä (Klute, 1971), nimiroolissa Donald Sutherland. Poliittiset aiheet olivat Pakulalle läheisiä, mistä kertoo Watergate-skandaaliin kytkeytyvä Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976). Varhaisista Pakula-elokuvista on jäänyt mieleen myös Ansa – Parallax View (The Parallax View, 1974), jossa toimittaja tutkii salamurhia organisoivaa rikollisjärjestöä. 

En ole juurikaan nähnyt Pakulan loppuvaiheen elokuvia, ja Pahan oma nousi sattumalta katselulistalle. Teos sai aikanaan ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva liittyy Pohjois-Irlannin tapahtumiin, ja kritiikissä moitittiin, miten heikosti elokuva kertoo niistä yhteiskunnallisista jännitteistä, joihin tapahtumat liittyivät, ja siitä historiallisesta taustasta, josta tragedia kumpusi. Pahan oma alkaa takautumalla, jossa perheen isä surmataan kodissaan, ruokapöydän ääreen. Tuota pikaa siirrytään 1970-luvulle ja veriseen yhteenottoon Belfastissa. Päähenkilö Rory Devaney (Brad Pitt) oli lapsena todistanut isänsä kuoleman ja on ajautunut mukaan väkivallan kierteeseen. Loppuosa elokuvasta sijoittuu Yhdysvaltoihin, jonne Rory pakenee. Hänet majoitetaan newyorkilaisen polisiin Tom O'Mearan (Harrison Ford) kotiin. Varmaan elokuvaa voi kritisoida siitä, että se paljastaa vain vähän historiallisen konfliktin taustoista, mutta minulle Pahan oma avautuu enemmän väkivallan kuvauksena, joka hakeutuu abstraktimmalle tasolle. Pakula kuvaa paljon O'Mearan arkista työtä poliisina, väkivaltaa osana hänen työtään ja arkipäiväänsä. Samaan aikaan kun ohjaaja kuvaa Roryn pyrkimyksiä järjestää aseita Pohjois-Irlantiin, hän kuvaa sitä, miten pelkkä aseiden läsnäolo johtaa verisiin tekoihin. 

Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955)

Reino Helismaan käsikirjoittama ja Armand Lohikosken ohjaama Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) oli järjestyksessä neljäs Pekka ja Pätkä -elokuva. Jos SF:n tuottamasta elokuvasarjasta pitäisi nimetä suosikki, se on ehdottomasti tämä, monestakin syystä. Ensinnäkin pituutta on vain 64 minuuttia, jolloin lopputulos on draamana tiiviimpi kuin moni muu sarjan osa. Elokuvassa on myös vakavia sävyjä, sillä tarinan keskiössä on orpolapsi Otto (Risto Jussila), joka on menettänyt äitinsä jatkosodan pommituksissa ja jonka isä Antti (Olavi Virta) on merillä. Alkuvaiheessa elokuvan käsikirjoitus kulkikin nimellä Pekka, Pätkä ja ottopoika. Lopullinen nimi Pekka ja Pätkä puistotäteinä siirtää painopistettä koomisen sankariparin epätoivoiseen yritykseen työllistyä.

Pekka ja Pätkä puistotäteinä valmistui aikana, jolloin työnteon kulttuuri oli vahva. Takana olivat sotakorvausponnistelujen vuodet, ja käynnissä oli aika, joka nosti Suomen hyvinvointia merkittävästi. Pekka ja Pätkä -elokuvissa sankarit haluavat työn syrjään kiinni, vaikka helppo elämäkin toki maistuisi. He kokeilevat erilaisissa tehtävissä, paitsi puistotäteinä myös maalareina ja tapiseeraajina, huonolla menestyksellä. Erityisen hauska on kohtaus äänilevyliikkeessä, jossa Wagner-musiikkia palvova merenkulkuneuvos kustantaa kaikki kaverusten tuhoamat Kauko Käyhkön ”Karvarin Kallet”. Otto-poikaan he tutustuvat lastenhoitotehtävissä. Samalla elokuvaan tulee nimenomaan vakavaa sävyä, kun Pekka antaa jäätelönsä nälkää näkevälle pojalle. Helismaa viittaa varmaankin aikalaiskeskusteluun, kun Pätkä toteaa: ”Ei nälkä maailmasta sinun toimenpiteilläsi lopu.”

Pekka ja Pätkä puistotäteinä kulminoituu kohtaukseen, jossa merikapteeni Antti saapuu esittämään Toivo Kärjen säveltämää ja Reino Helismaan sanoittamaa laulua ”Orvon osa”, joka on elokuvassa aiemmin kuultu Oton esittämänä. Poikaa kuulee laulun ja ymmärtää, että laulaja on hänen isänsä. Aikalaiskritiikeissä elokuva sai armotonta palautetta. Muun muassa Ilta-Sanomien Juha Nevalainen kutsui elokuvaa ”puolivalmiiksi” ja ”summittaiseksi”. Ehkä niin, mutta puolivalmiit elokuvatkin voivat olla kiinnostavia. Pekka ja Pätkä puistotäteinä tekee selväksi Pekan ja Justiinan lapsettomuuden, josta he nähtävästi kärsivät. Heidän elämänsä tuntuu hetkellisesti olevan raiteillaan, kun hoivattavana on orvoksi jäänyt lapsi. Useimmissa Pekka ja Pätkä -elokuvissa Justiina on sarjakuvamainen karikatyyri, mutta tässä hänet nähdään myös empaattisena vanhempana, joka elokuvan lopussa suree ottolapsen menetystä samalla kun on onnellinen siitä, että Otto on löytänyt isänsä.

Indiana Jones ja kohtalon aika (Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023)

Tilaisuus tuoreimman Indiana Jones -elokuvan katsomiseen tuli sattumalta. Lontoon-matkalla asuimme kävelyetäisyydellä Notting Hillissä, Portobello Roadilla, sijaitsevasta Electric Cinemasta, joka on  vanhin varta vasten elokuvateatteriksi suunniteltu rakennus Lontoossa. Se avasi ovensa yleisölle jo vuonna 1910. Nyttemmin sali on muutettu eräänlaiseksi luksusteatteriksi, jossa voi katsoa elokuvaa nojatuoleilta, sohvalta tai divaanilta. Vuonna 1910 sali oli yli 600-paikkainen. Nyt tilaan mahtuu runsaat 80 katsojaa. Vanha valkokangas oli kuvasuhteeltaan 1:1,33, ja uusi laajakuvakangas on sijoitettu vanhan päälle tai eteen.

Olin aikanaan hämmästynyt siitä, että Steven Spielberg ohjasi vielä neljännen Indiana Jones -elokuvan Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008), 27 vuotta ensimmäisen elokuvan Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen (1981). Ei olisi tietenkään pitänyt olla hämmästynyt, sillä tuoteperhe on ollut kultakaivos ja kaiken lisäksi alkuperäiseen suunnitelmaan kuului viiden elokuvan toteuttaminen. Kirjoitin silloin elokuvablogiini Indiana-seikkailujen kronologiasta. Pitkä tuotantohistoria on Indiana Jones -saagan erityinen elementti, ja uusimman Dial of Destiny -elokuvan kohdalla tiedetään, että sen ideointi käynnistyi heti vuoden 2008 jälkeen. Aikaa vain kului. Samalla pääosan esittäjä Harrison Ford väistämättä ikääntyi, mikä asetti tarinalle rajoja ja ehtoja. Tarinan sisäisessä maailmassa on oma kronologiansa. Dial of Destiny alkaa vuodesta 1944 ja palautuu siis toisen maailmansodan tilanteeseen. Natsit ovat jälleen etsimässä historiallisia artefakteja hämäräperäisiin tarkoituksiinsa. Toisin kuin Kristallikallon arvoituksen aikaan, nyt on mahdollista hyödyntää digitaalisia työkaluja, joilla kankaalle voidaan loihtia nuorempi Indiana Jones. Aloitusjakson jälkeen elokuva siirtyy vuoteen 1969, jolloin professori Jones on jäämässä eläkkeelle. Kronologian yllättävin käänne koetaan lopussa, kun seikkailija siirtyy 200-luvulle eaa., toisen puunilaissodan aikaan.

Valmistauduimme elokuvaesitykseen katsomalla edellisenä iltana aiempien neljän elokuvan introt. Perinnehän on ollut, että alkutekstejä edeltävä noin 20-minuuttinen jakso on minielokuva. Tämä on käsikirjoituksellisesti tärkeä ratkaisu, sillä katsoja pääsee heti keskelle toimintaa. Erityisen hyvin tämä toimii mielestäni Tuomion temppelissä. Aiemmissa elokuvissa Paramountin tunnusvuori on myös linkitetty johonkin tarinamaailman "vuoreen", tosin Kristallikallon arvoituksessa vain preeriakoiran kaivamaan kekoon. Dial of Destiny -elokuvasta tämä visuaalinen gag puuttuu. Sen sijaan elokuva alkaa erittäin toiminnallisella jaksolla, joka venyy yli puolituntiseksi ja huipentuu taisteluun junan katolla (samaan tapaan kuin Viimeisessä ristiretkessä). Ohjaaja James Mangoldin käsissä aloitusjakso ei oikeastaan ole erillinen minielokuva vaan introdusoi tarinan keskeisen teeman, taistelun Antikytheran koneesta, johon käsikirjoittajien mielikuvitus on liittänyt aikamatkustamisen mahdollisuuden. Jos aloitusjakson Indiana on tietokoneavusteisesti nuorennettu, ohjaajan oivallus on esittää Harrison Fordin ikääntynyt keho kaikessa alastomuudessaan heti alkutekstien jälkeen. Hauras arkeologi elää yksin, maailmassa, joka on hyvin toisenlainen kuin se, jota aiemmat elokuvat ovat kuvanneet. Tosin tämän jälkeen elokuva kurvaa takaisin historiallisen seikkailuelokuvan syövereihin kaihtamatta kolonialismin romantisointia, vieraan maailman muuttamista eksoottiseksi kulissiksi (kaahailukohtaus Tangierissa). 

On varmaankin viisasta, että Steven Spielberg pitäytyi Dial of Destinyssä tuottajan rooliin ja luovutti ohjausvastuun James Mangoldille. Silti hiukan kaipasin Spielbergin otetta, en niinkään toimintakohtauksissa vaan draaman rakentamisessa. Toiminnallisuutta uudessa elokuvassa on vaikka muille jakaa. Erityisesti jäi mieleen Apollo 11:n kuulennon jälkeinen paraati, jonka keskelle elokuva upottaa takaa-ajokohtauksen.