26. joulukuuta 2008

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008)

Omituiset kronologiat ovat ominaisia Steven Spielbergin ja George Lucasin teoksille. Lucasin Tähtien sota alkoi episodeilla IV-VI (1977-83), ja vasta vuosia myöhemmin saaga syöksyi historiaan, kun episodit I-III valmistuivat vuosina 1999-2005. Tulevaisuus olikin menneisyyttä. Samanlaista paradoksaalisuutta on Spielbergin ja Lucasin yhteisluomuksessa Indiana Jonesissa. Kun Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) sijoittui vuoteen 1936, Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984) tapahtui vuotta aiemmin. Harrison Ford totesikin haastattelussa tulleensa huijatuksi: kolme vuotta oli vierähtänyt, mutta Indiana Jones oli tullut vuoden nuoremmaksi. Roolihahmon psykologian piti edetä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ajan virta oli Fordia itseään kuljettanut. Trilogian viimeinen osa, Indiana Jones ja kadonnut ristiretki, loikkasi kolme vuotta ensimmäisen elokuvan edelle, mutta tarina valmistui vasta vuonna 1989, kahdeksan vuotta Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

Epäilemättä uusi elokuva, Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008) on ollut haaste niin tekijöilleen kuin Harrison Fordille. Seikkailujen alusta on kulunut 27 vuotta. Tarinamaailmassa aikaa on kulunut vain 21 vuotta, sillä Kristallikallon arvoituksessa ollaan vuodessa 1957, kylmän sodan ja nuorisomusiikin aikakaudella. Pitkän tauon jälkeen tehty teos on kuin apoteoosi, tietoisen keinotekoinen viittaus menneisiin urotekoihin.

Uusi elokuva on tehty vanhojen Indiana Jones -elokuvien katsojille. Se rakentuu selkeästi oletukselle, että katsoja tunnistaa menneisyyden läsnäolon. Jo ensimmäinen kohtaus alkaa siitä, mihin Kadonneen aarteen metsästäjät päättyi: ollaan varastossa, jonne Yhdysvaltain viranomaiset piilottivat Liiton arkin. Itse asiassa arkki jopa vilahtaa pikaisesti, mutta puulaatikon sisältä pilkistävä raamatullinen artefakti ei neuvostojoukkoja kiinnosta. Salaliittoteoriaa vahvistaa se, että laatikoiden joukosta löytyy humanoidi, jonka Yhdysvaltain armeija tarinan mukaan keräsi talteen Uudesta Meksikosta, Roswellin kaupungin läheltä, vuonna 1947.

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus tarttuu niin ikään arkeologien hyvin tuntemaan kysymykseen kristallikalloista. 1800-luvulla monien museoiden kokoelmiin päätyi vuorikristallista tehtyjä pääkalloja, joiden arveltiin olevan mesoamerikkalaista alkuperää. Myöhemmin on tosin todettu, ettei yhtään kalloa löydetty arkeologista kaivauksista, joten todennnäköisesti kyse oli 1800-luvulla tehdyistä väärennöksistä. Kristallikalloihin on liitetty monenlaisia esoteerisiä ja okkultistisia näkemyksiä - ja Indiana Jones esittää niiden olevan maapallon ulkopuolisen elämän merkkejä...

Kokonaisuutena Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus pysyy paremmin koossa kuin pahat epäilyt ja etukäteistiedot antoivat ymmärtää. Mutta ehkä aineistoa on yksinkertaisesti liikaa: nuorisokapina, kylmäsota, atomipommikokeilut, Neuvostoliiton uhka, Roswellin tapaus ja El Dorado eivät oikein tahdo sopia samaan pakettiin.

Uusi Indiana Jones on epäilemättä tehty keräilykohteeksi. Sitä myydään jo tavarataloissa yhdessä aiempien osien kanssa. Se edustaa tuotemerkkiä, jonka on tarkoitus edistää kaikkien osien myyntilukemia. Keräilyluonteeseen liittyy myös tarinan osoittelevuus, jatkuvat viittaussuhteet: Indiana Jones tarjoaa katsojalle tunnistamisen nautintoa. Mutta lopulta kaikki on tietenkin vain lumetta, aivan niin kuin 1800-luvulla kaupatut kristallikallotkin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Poikani - 13v - ainoa kommentti elokuvasta teatterista lähdön jälkeemme : Indiana oli liian vanha

Hannu Salmi kirjoitti...

Tyttäreni kommentoi aivan samoin. Oikeastaan ihmettelen, mikseivät käsikirjoittajat kääntäneet hahmon vanhenemista edukseen. Tähän olisi voinut saada inspiraatiota Sean Conneryn "ikääntyneestä arkeologista".