Faarao (Faraon, 1966)

Jos muinaiseen Egyptiin sijoittuvista elokuvista pitäisi nostaa yksi ylitse muiden, se olisi ehdottomasti Jerzy Kawalerowiczin Faarao (Faraon, 1966). Elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen, kun näin sen aikanaan pariinkin kertaan valkokankaalta. Nyt tuli mahdollisuus katsoa teos uudelleen, pitkän tauon jälkeen. Käsittääkseni Martin Scorsese on osallistunut elokuvan restauroinnin kustannuksiin, ja teos sisältyy Scorsesen puolalaisen elokuvan klassikoita esittelevään sarjaan. Muistelen, että kun näin Faaraon ensi kertaa, siinä puhutteli se tapa, jolla menneisyys kuvattiin samaan aikaan tuttuna ja tuntemattomana. Suomalaiselle katsojalle yhtenä vieraannuttamisen keinona on jo se, että elokuvassa puhutaan puolaa. Tarinassa on vältetty myös eeppisen elokuvan kliseitä. Vuonna 1966 ne olivat tietysti pinnalla, koska takana oli 1950-luvulla alkanut antiikkispektaakkelien nousukausi.

Puolalainen kulttuuri on itse asiassa vaikuttanut merkittävästi historiakuvaamme, jos ajatellaan, miten vahvasti Henryk Sienkiewiczin (1846–1916) romaani Quo vadis on elänyt lukemattomina tulkintoina. Faarao puolestaan perustuu Sienkiewiczin aikalaisen Bolesław Prusin (1847–1912, oik. Aleksander Głowacki) romaaniin. Ehkäpä Prus sai innoitusta Sienkiewicziltä, sillä Faarao-romaani ilmestyi vain vuosi Quo vadiksen jälkeen, vuonna 1897. Prusin romaani käsitteli valtaa ja vallankäyttöä, ja on kerrottu, että teos kuului Josif Stalinin suosikkeihin. Millaista oppia Stalin mahtoi ammentaa tästä historiallisen romaanin klassikosta? Kawalerowiczin käsissä Faarao on tiukka vallan analyysi, jonka keskiössä on faaraon ja papiston välinen valtataistelu. Tapahtumat sijoittuvat 20. dynastian loppuvaiheeseen, arviolta 1000-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Nuori faarao, Ramses XIII, on kuitenkin kuvitteellinen hahmo, sillä 20. dynastian viimeinen faarao oli 1000- ja 1100-luvun taiteessa hallinnut Ramses XI. Kawalerowiczin visiossa kansa on valtataistelussa vain pelinappula, jota papisto elokuvan lopussa huiputtaa, eikä faaraollakaan ole mahdollisuuksia muuttaa asioiden kulkua.

Satuin pari päivää sitten selailemaan Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, ja silmiini osui Heikki Eteläpään Uudelle Suomelle tekemä Kawalerowiczin haastattelu. Eteläpää oli käynyt ohjaajaa tapaamassa. Kawalerowicz totesi, että elokuvaa tehdessä pyrittiin nojautumaan niin pitkälti kuin mahdollista tutkimukseen, ja ohjaaja kävi Egyptissä neljään kertaan. Vaikka yksityiskohdissa pyrittiin huolellisuuteen, tarina on ajasta riippumaton. Elokuvan aloituskuvassa kaksi kuoriaista pyörittää lantapalloa ja näyttää kamppailevan keskenään. Juuri tällaista kamppailua elokuva kuvaa. Elokuvassa huomio kiinnittyy värimaailmaan. Eteläpäälle Kawalerowicz totesi, että hän pyrki välttämään voimakkaita värejä, joita yleensä spektaakkelielokuvissa käytettiin. Sen sijaan hän korosti ruskean eri sävyjä. Tämä värimaailma on ehdottomasti elokuvan vahvuuksia ja rakentaa olennaisesti teoksen uskottavuutta. Elokuvan musiikin sävelsi krakovalaissyntyinen Adam Walaciński. Jos oikein muistan, varsinaista taustamusiikkia Faaraossa ei ole, vaan elokuva hyödyntää arkaaisen tuntuisia hymnejä.