Beware, My Lovely (1952)

Harry Horner (1910–1994) muistetaan nykyään ennen kaikkea tieteiselokuvan Punainen planeetta (Red Planet Mars, 1952) ohjaajana. Se nähtiin Suomessa televisiossakin vuonna 1994. Itävalta-Unkarissa, Holitzissa (nyk. Tšekin Holice) syntynyt Horner opiskeli arkkitehtuuria Wienissä ja samalla myös teatteriohjausta ja pukusuunnittelua. Hän pääsi jo varhain maineikkaan Max Reinhardtin oppiin ja muutti Yhdysvaltoihin opettajansa kanssa 1930-luvulla. Hornerista tuli monipuolinen ammattilainen, jonka taidoille oli käyttöä myös elokuva-alalla. Hän teki pitkän uran production designerina 1940-luvulta lähtien. Oscarit hän sai William Wylerin elokuvasta Perijätär (The Heiress, 1949) ja Robert Rossenin elokuvasta Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961). Harry Hornerin vanhin poika oli elokuvasäveltäjä James Horner (1953–2015). 

Harry Hornerin elokuvaohjaajan ura sijoittuu 1950-luvulle, ja jos olen oikein laskenut, hän ohjasi yhteensä seitsemän pitkää näytelmäelokuvaa. Alku oli intensiivinen, sillä samana vuonna Punaisen planeetan kanssa valmistui film noir -trilleri Beware, My Lovely (1952), jota ei aikanaan tuotu Suomeen ja jota ei käsittääkseni televisiossakaan ole nähty. Tämä on harmi, sillä Beware, My Lovely on napakasti ohjattu, piinallinen jännityselokuva, joka saa psykologisen kauhuelokuvan sävyjä. Käsikirjoituksen laati Mel Dinelli oman alkuperäisnäytelmänsä pohjalta.

Beware, My Lovely alkaa jaksolla, josta katsoja ei oikeastaan tiedä, edustaako se päähenkilön menneisyyttä vai tulevaisuutta. Howard Wilson (Robert Ryan) on kotitöissä auttava apulainen, joka tekee sujuvasti hommiaan, kunnes raollaan olevasta ovesta näkyy ruumis. Ensimmäiset kuvat kertovat tapahtuma-ajaksi vuoden 1918. Seuraavaksi katsoja siirretään joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen (elokuvan katsottuani ymmärsin, että se oli menneisyyttä): Helen Gordon (Ida Lupino) on kodissaan ja siivoaa vimmatusti. Hän odottaa apulaista, joka on juuri Wilson. Robert Ryan on roolissaan erinomainen: hänestä rakentuu kuva mielipuolena, joka yhtäkkiä muuttaa mieltään ja unohtaa kaiken. Harry Horner onnistuu klaustrofobisen tunnelman rakentamisessa, ja vaikkei tarina ehkä vastaakaan nykypäivän käsityksiä mielenterveysongelmista, lopputuloksena on hämmentävä punos pelkoa ja myötätuntoa. Menneeseen sotaankin viitataan, sillä Helenin puoliso on menehtynyt sodassa. Samalla ilmenee, ettei Wilsonia ole kelpuutettu palvelukseen, ja tämä on ollut hänelle erityisen katkera kolaus.