Varastin miljoonan (1951)

Charles Crichtonin ohjaama Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob, 1951) on kuuluisimpia Ealing-studion komedioita, hillitty, kohtuuttomuuksia välttelevä tarina pankin kultakuljetuksia järjestävästä virkamiehestä Henry Hollandista (Alec Guiness), jonka kiusaus tempaa mukaansa toteuttamaan "täydellistä ryöstöä". Kumppaniksi löytyy matkamuistobisnestä harjoittava Alfred Pendlebury (Stanley Holloway), joka päättää salakuljettaa kullan maasta Eiffel-tornin muotoisten matkamuistojen avulla. Parivaljakko on niin sympaattinen, että melkein toivoisi heidän onnistuvan pihistämään toisen maailmansodan kurimuksesta nousevalta kansantaloudelta himoitsemansa miljoonan punnan kultalastin. Koomikkoparista Guiness on brittiläisen elokuvan tähtiä, mutta Holloway on tullut tutuksi lähinnä sivurooleista. Hänen roolilistaltaan löytyy muun muassa kaksi haudankaivajaa, Laurence Olivier'n Shakespeare-filmatisoinnissa Hamlet (1948) ja Billy Wilderin komediassa Sherlock Holmesin yksityiselämässä (1970).

Olen nähnyt Lavender Hill Mobin pari kertaa aikaisemminkin, mutta nyt huomio kiinnittyy aikalaiskuvaan, Lontoon katunäkymiin, osin tuhoutuneisiin rakennuksiin, keskeneräisiin työmaihin. Epäilemättä sodanjälkeisiin tuntoihin liittyy jo ajatus rikkaudesta, luksuselämästä, jonka keskellä Henry Holland elokuvan alussa nähdään. Tämän vastakuvana matkamuistoja eri maihin tehtaileva nyrkkipaja on surullinen ja vaatimaton kuva brittiläisen teollisuuden mahdollisuuksista. Ja kaiken lisäksihän englantilaiset itse rahtaavat Eiffel-tornista kotiin valmistamiaan "pariisilaisia" muistoja. Erityisen hulvatonta elokuvassa on poliisin kuvaus - vai mitä mieltä olette lontoolaisesta bobbysta, joka hyppää varkaiden ryöstämän poliisiauton kyytiin mitään outoa huomaamatta ja kajauttaa ilmoille reippaasti "Piippolan vaarilla oli talo..."

Oma kiinnostava kysymyksensä on, missä määrin Lavender Hill Mob oli itsessään eräänlainen "kultainen Eiffel-torni". Ealing-studion komediat menestyivät erinomaisesti Brittein saarten ulkopuolella, ja ne levittivät lähes mytologista Lontoo-kuvaa manner-Eurooppaan. Elokuva voitti myöhemmin myös Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta (T.E.B. Clarke). Ei ihme, että elokuvan ensi-iltaa kunnioittivat niin kuningatar Mary kuin kenraali Montgomerykin.