Suurkaupungin varjot (1940)

Anatole Litvakin kahdeksas Hollywood-elokuva oli New Yorkiin sijoittuva draama Suurkaupungin varjot (City for Conquest, 1940), joka valmistui heti melodraaman Kaikki tämä ja taivas myös (All This, and Heaven Too, 1940) jälkeen. Samalla se oli Litvakin kolmas yhteistyö käsikirjoittaja John Wexleyn kanssa. Suurkaupungin varjoissa onkin ripaus gangsterielokuvaa, mikä tuo mieleen vuonna 1938 valmistuneen Salaisia voimia (The Amazing Dr Clitterhouse). Wexley oli samoihin aikoihin käsikirjoittamassa myös Michael Curtizin Likakasvoisia enkeleitä (Angels with Dirty Faces, 1938) ja avustamassa kreditoimattomasti Raoul Walshin Kuohuvaa 20-lukua (The Roaring Twenties, 1939). Silti Suurkaupungin varjot on myös muuta: sitä voisi luonnehtia lajityyppien sekoitukseksi. Alun ja lopun old timer -kertoja (Frank Craven) tuo mieleen Sam Woodin draaman Meidän kaupunkimme (Our Town, 1940). Nyt pikkukaupunki on vain muuttunut metropoliksi. Tämän lisäksi Suurkaupungin varjoissa on urheiluelokuvan ja musiikkielokuvan piirteitä.

Elokuvan aloitus on parhaita New Yorkin kuvauksia: suurkaupungin kuhina, monikulttuurisuus ja  autojen ja rautateiden vilinä tuovat mieleen Walter Ruttmannin Berliini-sinfonian. Kamerakulmatkin ovat ekspressiivisen 20-lukulaisia. Elokuva poimii kadulta neljä lasta, joiden elämää aikauisena seurataan. He ovat urheilullinen Danny (James Cagney), musikaalinen Eddie (Arthur Kennedy), tanssija Peggy (Ann Sheridan) ja luvattomia konsteja käyttävä Googi (Elia Kazan). Kaikille suurkaupunki näyttäytyy haaveiden toteuttamisen paikkana tai ainakin mahdollisuutena muuttaa elämän ehtoja. Kunnianhimoisimmaksi osoittautuu Peggy, joka on loistava tanssija ja lähtee tangotaituri Murrayn (Anthony Quinn) mukaan. Samaan aikaan Danny etenee nyrkkeilyurallaan, mutta kaikki päättyy traagisesti sokeutumiseen. Yllättäen pisimmälle pääsee Dannyn veli Eddie, joka lopussa kantaesittää Magic Isle Symphonynsa Carnagie Hallissa ja omistaa sen sokeutuneelle veljelleen. Säveltäjä Max Steiner on saanut kohtausta varten rakentaa sinfonisen teoksen, jonka kokoonpanossa pistää silmään kaksi flyygeliä.

Elokuvan keskivaiheilla Suurkaupungin varjot tuntuu pitkähköltä, mutta Litvakin soljuva tarinankuljetus pitää katsojan hereillä. Lopulta elokuva elää erinomaisten näyttelijäsuoritusten varassa. Vanhana tanssijana James Cagney ei ole nyrkkeilykehässä niin vakuuttava kuin voisi kuvitella, mutta lopun traagisuuden hän tulkitsee erinomaisesti. Nuori Anthony Quinn on loistava parkettien partaveitsenä. Erityisesti mieleen jää Googin roolia esittävä Elia Kazan, tuleva elokuvaohjaaja. Googi näyttää ulkoisesti parhaiten menestyneeltä, mutta samalla hän on hairahtanut kaidalta polulta. Lopussa hän yrittää kostaa Dannyn sokeutumisen kohtalokkain seurauksin. Hämmentävää käsikirjoituksessa on, ettei Googin poistuminen nouse mitenkään esille Dannyn, Eddien ja Peggyn välisissä keskusluissa. Googi on kuin vääristymä suurkaupungin tarjoamista mahdollisuuksista.

Kesken kuvausten Anatole Litvak loukkasi silmänsä, ja häntä tuurasi hetken aikaa romanialaissyntyinen Jean Negulesco. Nyt kun olen nähnyt useampia Litvakin Hollywood-elokuvia, on selvää, että ne ovat nimenomaan Warner-yhtiön elokuvia. Litvakin muuntautumiskyvystä kertoo, että hän hyppäsi sujuvasti produktiosta toiseen ja teki juuri sellaista jälkeä, jota yhtiö halusikin. Jos ohjaajan persoonallisempaa kädenjälkeä haluaa etsiä, tuntuu, että huomio pitäisi kiinnittää ennen kaikkea aloituksiin. Myös Suurkaupungin varjoissa alku on erittäin tehokas ja tyylillisesti omanlaisensa. Monissa Litvakin elokuvissa on myös Max Ophüls -henkisiä kameranliikeitä, mutta Suurkaupungin varjoihin niitä ei ole tarttunut.