Meshes of the Afternoon (1943)

Maya Derenin ja Alexander Hammidin Meshes of the Afternoon (1943) on kokeellisen elokuvan klassikko, 14-minuuttinen tutkimusmatka kerronnan keinoihin. Näennäisesti elokuva sisältää tarinan: nainen (Maya Deren) poimii kadulta kukan, saapuu kotiin, tekee sarjan irrallisen tuntuisia havaintoja ja vaipuu uneen. Elokuva noudattaa unen logiikkaa – tai ainakin sitä, mitä on totuttu pitämään unen logiikkana: ajan ja paikan kytkennät murtuvat, ja kertautuvat motiivit saavat symbolista merkitystä. Meshes of the Afternoon tuo surrealismissaan mieleen Luis Buñuelin ja Salvadori Dalin Andalusialaisen koiran (Un chien andalou,1929) ja Jean Cocteaun Runoilijan veren (Le sang d'un poète, 1930), mutta olisi väärin palauttaa elokuvaa aiempiin lähtökohtiin: se on uutta luova ja kokeilevuudessaan tuhlaileva. Deren ja Hammid leikittelevät hidastuksilla, kamerakulmilla, filmimateriaalin karheudella, valoilla ja varjoilla, montaasilla...

Meshes of the Afternoon on nautinto, jossa ei välttämättä tarvitse miettiä, mitä se merkitsee. Kuvien rytmityksessä on ripaus musikaalisuutta. Motiivit seuraavat toisiaan, kukka, avain, aukeava ohi, leipään isketty veitsi joka putoaa pöydälle... Maya Derenin näyttelemä nainen jakaantuu kahdeksi ja kolmeksi, ja pöydän ääressä syntyy fantastinen peli tai leikki, jossa avain katoaa ja ilmaantuu esiin, ja muuttuu äkkiä veitseksi. Mustiin pukeutunut peilikasvoinen olento on kuin kuolema, mutta samalla se on kuin pakeneva ymmärrys, jonka perään niin mies (Alexander Hammid) kuin nainenkin lähtevät. Visuaalisesti vaikuttava on se tapa, jolla elokuva rikkoo tilan koordinaatit: nainen hopertelee asunnossa, eikä katsoja tiedä, missä lattia ja katto ovat. Tila tuntuu elastiselta, ja välillä kamera on kuin osa kehoa. Hämmentäviä kuvia!