Jenny – pariisilaisnainen (Jenny, 1936)

Marcel Carnén ensimmäinen pitkä elokuva Jenny – pariisilaisnainen (Jenny, 1936) tuo mieleen Jacques Feyderin elokuvan Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935), joka oli valmistunut edellisenä vuonna ja jossa Carné oli apulaisohjaajana. Feyderin puoliso Françoise Rosay esitti äitiä, joka heittäytyi uhkapeliin auttaakseen poikaansa, mutta omistushaluisen äidin pyrkimykset haihtuivat ilmaan. Myös Carnén esikoisessa Rosay on äiti, joka yrittää pitää kiinni lapsestaan, mutta tragedia toistuu jälleen. Jenny – pariisilaisnainen alkaa Lontoossa: katsoja tutustuu nuoreen Danielle Bricartiin (Lisette Lanvin), joka on eroamassa rakastetustaan ja tekee satamassa lähtöä takaisin kotiin Ranskaan. Hän on menestynyt taiteilija, pianisti. Tämän jälkeen näkökulma vaihtuu, ja tarinan keskiöön asettuu Jenny Gauthier (Françoise Rosay), joka odottaa tytärtään. Palaset loksahtavat kohdalleen: Danielle on Jennyn tytär, joka on ollut pitkään poissa. Hän käyttää isänsä sukunimeä Bricart, mutta katsoja ei lopulta saa koskaan tietää, millaisissa olosuhteissa Danielle on syntynyt, miten hänen uransa pianistina on käynnistynyt ja kuinka kauan äiti ja tytär ovat olleet erossa.

Ennen pitkää Daniellelle selviää, mitä Jenny on tehnyt kaikki nämä vuodet. Äiti pitää yllä Chez Jenny -nimistä peliluolan, ravintolan, tanssipaikan ja ilotalon yhdistelmää. Kaiken ytimessä on raha, ja rahanhimo pyörittää ihmissuhteita ja liike-elämää, niin laillista kuin laitontakin. Jacques Constantin ja Jacques Prévertin käsikirjoitus vyöryttää esiin kiehtovan henkilögallerian. Lucien Dancret (Albert Préjean) on entinen nyrkkeilijä, johon Jenny on auttamattoman rakastunut. Samalla Lucien ei tiedä, mitä elämässään haluaisi. Benoit (Charles Vanel) on Jennyn liikekumppani, joka hahmona tuo mieleen 30-luvun alun yhdysvaltalaiset gangsterielokuvat. Benoit’n apuri on La Dromadaire, ”Dromedaari” (Jean-Louis Barrault), kyttyräselkäinen nilkki, joka odottaa vain mahdollisuutta päästä käsiksi Lucieniin. Barrault on roolissa hämmentävän vakuuttava, kuin vastakuva sille hahmolle, jossa hänet myöhemmin nähtiin Paratiisin lapsissa (Les enfants du paradis, 1945).

On vaikea arvioida, millainen Constantin ja Prévertin työnjako on käsikirjoituksen laatimisessa ollut, mutta Prévertille ominainen fantasiamaisuus alkaa saada sijaa elokuvan loppua kohti. Yhtäkkiä tarina alkaa näyttää kreikkalaiselta tragedialta, joka etenee vääjäämättömästi kohti onnetonta päätöstä. Mutta tragedia on tragedia vain Jennylle, äidille, joka on tuomittu menettämään tyttärensä. Lucien ja Danielle tutustuvat ja rakastuvat satamaan sijoittuvassa jaksossa, joka selvästi huokuu jo poeettisen realismin tunnelmaa. Benoit’n apurit telovat Lucienin, ja vasta mennessään sairaalaan tätä tapaamaan Jenny ymmärtää, että Lucienin salaperäinen rakastettu on hänen tyttärensä. Mieleenpainuvassa kohtauksessa Jenny vetäytyy sairaalan vierastunnilla tuntemattoman potilaan vierelle. Potilas havahtuu ja kertoo, ettei häntä kukaan ole käynyt katsomassa. Tilanne on koskettava, vaikkei katsojalle koskaan tämän enempää selviäkään. Lopussa Jenny on menettänyt sekä rakastettunsa että tyttärensä, eikä hän voi muuta kuin palata takaisin rooliinsa Chez Jennyn emäntänä. Kaiken kaikkiaan  Jenny – pariisilaisnainen on vaikuuttava esikoiselokuva. Siitä alkoi myös Carnén yhteistyö Jacques Prévertin kanssa, ja jo seuraavana vuonna valmistui Täydellinen rikos (Drôle de drame, 1937). Loppu on historiaa.