Ainoa toive (All I Desire, 1953)

Douglas Sirkin melodraama Ainoa toive (All I Desire, 1953) alkaa epookkielokuvana: Naomi Murdoch (Barbara Stanwyck) on jättänyt perheensä  vuonna 1900 ja yrittänyt elättää itsensä näyttelijänä viimeiset kymmenen vuotta. Riverdaleen, Wisconsiniin, ovat jääneet aviomies ja kolme lasta, joka arvelevat äidin elävän juhlittuna taiteilijana Euroopassa. Uskollinen palvelija Lena (Lotte Stein) raportoi säännöllisesti, mitä lapsille kuuluu, mutta muutoin yhteydet ovat katkenneet. Eräänä päivänä Naomi saa kirjeen tyttäreltään Lilyltä (Lori Nelson), joka pyytää äitiä saapumaan koulun teatteriesitykseen. Samalla katsojalle alkaa hahmottua, miksi Naomi oikeastaan on lähtenyt. Taustalla on pikkukaupungin kolmiodraama, luvaton suhde, jonka paljastumista hän ei ole kestänyt.

Monet Douglas Sirkin klassista melodraamoista hehkuvat 50-lukulaisissa Technicolor-väreissä, mutta Ainoa toive on toteutettu mustavalkoisena. Ehkä juuri tästä syystä paikoitellen mieleen nousevat Max Ophülsin elokuvat, erityisesti kohtauksessa, jossa Naomi saapuu entisen kotinsa edustalle. Hän jää kuistille, ja seuraa ikkunasta perhe-elämää. Aviomies Henry (Richard Carlson) istuu Lilyn, toisen tyttären Joycen (Marcia Hendersonin) ja vielä keskenkasvuisen Tedin (Billy Gray) kanssa ruokapöydässä. Toinen loistava kohtaus on puolihämärässä kuvattu jakso, jossa Naomi lukee runoa koulun teatteri-illan jälkeisessä juhlassa ja Schubertin Keskeneräisen sinfonian melodia hiipii ääniraidalle.

Ainoan toiveen juoni on pesunkestävää melodraamaa, ja Naomi joutuu ennen pitkää mahdottomaan tilanteeseen kohdatessaan entisen salarakkaansa Dutchin (Lyle Bettger) mutta ymmärettyään samalla, että Henry on rakastanut häntä kaikki nämä vuodet. Tilannetta ei helpota sekään, että tyttäret suhtautuvat äitiinsä dikotomisesti, toinen ihailee yli kaiken, toinen haluaisi työntää pois elämästä. Kerrotaan, että Douglas Sirk olisi halunnut elokuvaan surumielisen lopetuksen, mikä – hänen muita melodraamojaan ajatellen –  on ymmärrettävää. Tuottaja Ross Hunter kuitenkin vaati positiivisen lopetuksen, ja minulle se kyllä sopii! Itse asiassa on vapauttavaa, että melodraama ei törmää säädyllisyyden rajoihin tai yhteisön painostaviin normeihin vaan antaa henkilöilleen mahdollisuuden muuttua.