Neuvostoliittolaisen tieteiselokuvan pioneeri Pavel Klušantsev vei ihmisen avaruuteen dokumenttia ja fiktiota yhdistävässä teoksessaan
Kohti avaruutta (Дорога к звёздам/Doroga k zvjozdam, 1957). Sen jälkeen hän saatteli ihmisen niin Venuksen kuin Marsinkin kamaralle elokuvissa
Myrskyjen planeetta (Планета бурь/Planeta Bur, 1962) ja
Mars (Марс, 1968). Vasta nyt sain katsottua
Myrskyjen planeetan alkuperäisenä versiona. Elokuvastahan on ollut liikkeellä myös yhdysvaltalaisen Curtis Harringtonin vuonna 1965 tekemä englanniksi dubattu
Voyage to the Prehistoric Planet, johon ympättiin mukaan yhtä ja toista, muun muassa Basil Rathbonen roolisuoritus. Alkuperäinen
Myrskyjen planeetta elää Klušantsevin visioiden voimasta, ja siksi ensimmäinen vartti Venusta lähestyvillä Vega- ja Sirius-aluksilla on suhteellisen vaisua katsottavaa. Mutta kun laskeutuminen myrskyjen planeetalle toteutuu, elokuva alkaa elää.
Myrskyjen planeetta ei kerro tarkemmin, miten Venus on saavutettu, mutta nähtävästi matkustajat ovat olleet jonkinlaisessa horroksessa, sillä saavuttuaan kiertoradalle kosmonautit havaitsevat, että vain kaksi alusta on saavuttanut määränpään. Kolmas alus Cappella on tuhoutunut meteorin iskusta. Jäljelle jääneet matkustajat päättävät yrittää uhkarohkeaa laskeutumista. Ainoa naiskosmonautti Masha (Kjunna Ignatova) saa jäädä odottamaan kiertoradalle, kun kaikki miehet laskeutuvat kahdessa erässä Venuksen pinnalle. Mukana on myös John-niminen robotti, joka tosin välillä sekoaa mutta uhrautuu lopulta kosmonauttien puolesta.
Aleksandr Kazantsevin kertomukseen perustuvassa elokuvassa Venuksesta löytyy esihistoriallisen elämän muotoja, maapallon muinaisuuteen viittaavia hirmuliskoja mutta myös outoja mustekalamaisia olentoja. Meren syvyydestä kosmonautit löytävät lohikäärmettä kuvaavan patsaan, jolla on rubiinisilmä. Tämä saa kosmonautit pohtimaan elämän arvoitusta. Näyttää siltä, etteivät he pidä mahdollisena sitä, että Venuksessa olisi syntynyt älyllistä elämää sisäsyntyisesti, vaan he päätyvät pohtimaan Erich von Däniken -henkisesti elämän tulleet jostakin muualta, ehkä Marsista. Ja jos älyllinen elämä on muualta, ehkäpä maapallonkin yhteydet kosmokseen ovat olleet vahvoja jo kautta aikain. Dänikenin esikoisteos
Erinnerungen an die Zukunft ilmestyi vasta kuusi vuotta myöhemmin 1968.
Klušantsevin elokuvassa Venus on lähtökohtaisesti sukupuolitettu planeetta. Mystinen seireenin kutsu kaikuu aika ajoin ja saa kosmonautit hämmennyksen valtaan. Odysseuksen tapaan avaruusmatkailijat onnistuvat vastustamaan kiusausta, vaikka Aljosha (Gennadi Veronov) onkin vähällä jäädä planeetan pinnalle löydettyään todisteen feminiinisestä salaisuudesta. Loppukuvassa salaperäinen neito näkyy vain kajastuksena veden pinnalla, mutta kosmonautit ovat jo lähteneet kohti kiertoradalla uskollisesti odottavaa Mashaa.
Myrskyjen planeettaa katsoessa tulee mieleen, että Neuvostoliitolla oli toden totta sitkeä pyrkimys päästä Venukseen, ja varmaankin Klušantsevin on saanut innoitusta vuonna 1961 käynnistyneestä Venera-ohjelmasta, joka ulottui vuoteen 1983 asti. Projekti oli vaikea, ja vasta Venera 3 pääsi vuonna 1965 planeetan kaasukesän tuntumaan. Vuonna 1970 Venera 7 onnistui laskeutumaan pinnalle. Vajaan tunnin toimintakykyisenä säilynyt Venera 9 puolestaan lähetti myrskyjen – ja myrkkyjen – planeetalta ensimmäiset valokuvat vuonna 1975. Oheisen kuvan otti Venera 13 vuonna 1982.
Venäläisen dvd:n lisämateriaalina on Klušantsevin 16-minuuttinen lyhytelokuva
Näen maan (Вижу Землю, 1970), jonka nimi viittaa Juri Gagarinin legendaariseen lausahdukseen: ”Näen maan. Se on niin kaunis.” Kiinnostavaa elokuvassa on sen näkökulma
yhteisestä maapallostamme, jonka ravinto- ja vesivarat ovat loppumassa ja vain uusi tieteenala ”kosminen geografia” voi auttaa paremmin hyödyntämään maapallon voimavaroja, kestävästi. Kylmästä sodasta ei tässä elokuvassa ole tietoakaan, vaan pikemminkin viitataan kansainväliseen yhteistyöhön yhdysvaltalaisten tutkijoiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti