Naamiaiset (1934)

Itävaltalainen Willi Forst (1903–80) oli monipuolinen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hänen tunnetuimpia ohjauksiaan oli Naamiaiset (Makserade, 1934), vaikuttava wieniläisen säätyläistön ja julkisuuden kuvaus. Forstin esikoisohjaus oli ollut edellisenä vuonna valmistunut Schubertin lemmentarina (Leise fliehen meine Lieder), jonka menestyksestä kertoo sekin, että Yasujiro Ozu viittasi siihen elokuvassaan Ainoa poika (Hitori musuko, 1936). Naamiaiset alkaa suurellisella ensemble-kohtauksella, karnevaalijuhlalla, jossa  lähes kaikki henkilöhahmot esitellään. Forstin visuaalinen orkesterointi tuo mieleen sekä Max Ophülsin että Luchino Viscontin. Karnevaalijuhlassa ovat paikalla taiteilija Heideneck (Adolf Wohlbrück, myöhempi Anton Walbrook), hänen entinen rakastettunsa Anita Keller (Olga Tschechowa), joka uhkaa tehdä mitä tahansa saadakseen rakastettunsa takaisin, Anitan sulhanen oopperakapellimestari Paul Harrandt (Walter Janssen), lääkäri Carl Harrandt (Peter Petersen) sekä tämän vaimo Gerda (Hilde von Stolz). Paul saapuu juuri Wagnerin Götterdämmerungin esityksestä, samaan aikaan Anita voittaa arpajaisissa chincillamuhvin. Juhlien aikana muhvi päätyy Gerdalle, josta Heideneck tekee rohkean piirroksen. Epähuomiossa öinen kynäelmä päätyy seuraavan päivän karnevaalilehteen, ja skandaali on valmis. Epäilyt kohdistuvat Anitaan, mutta Heideneck sekoittaa skandaalin syyttömän Leopoldine Durin (Paula Wessely).

Naamiaiset sijoittuu vuoden 1905 Wieniin ja kuvaa ensimmäisen maailmansodan tuolle puolen jäänyttä belle époquea, samaan tapaan kuin Max Ophülsin Lemmenleikkiä (Liebelei, 1933) vuotta aiemmin. Molemmissa elokuvissa teatterilla ja oopperalla on merkittävä rooli, ja Forstin tapa luoda tanssiaiskohtauksessa etu- ja taka-alan välistä jännitettä muistuttaa Ophülsin tyyliä, tosin enemmänkin niitä Ophülsin elokuvia, jotka olivat vasta tulossa. Lemmenleikkiä-elokuvan rinnalla Naamiaiset on kuitenkin kepeä, humoristinenkin, vaikka melodramaattinen käänne hipaisee tarinaa. Komediallisuus on vallattominta alussa, jossa Heideneckin pilapiirros ilmestyy ja eri kansanosat yhtyvät nauruun. Tätä Forst kuvaa eläinten äänillä: hevosten hirnuntaa, kanojen kotkotusta, kukon kieuntaa, porsaiden röhkintää...

Naamiaisissa säätyläisten elämä on eräänlaista naamioleikkiä alusta loppuun, jopa siinä määrin, että lopussa Carl tulee pelastamaan Heideneckin ja on valmis painamaan rikoksen villaisella. Hän hoitaa lääkärintyönsä ja palaa aitioon seuraamaan Enrico Caruson esitystä Verdin Rigoletossa. Toisaalta Naamiaiset on vapauttava siinä tavassa, jolla se antaa melodramaattisen tarinan päättyä onnellisesti. Viimeisissä kuvissa Leopoldine jää hoivaamaan rakastettuaan kasvihuoneen kuvitteelliseen paratiisiin, ja kamera etääntyy lasin läpi sakeaan lumipyryyn. Rakkauden haaveen ulkopuolella on kylmä todellisuus, mutta ehkä rakastavaisten ei sitä enää tarvitse kohdata.

Naamiaisten Heideneck eli Adolf Wohlbrück oli Max Reinhardtin koulima näyttelijä, joka oli syntynyt Wienissä vuonna 1896. Poliittisten olosuhteiden kiristyttyä hän siirtyi Itävallasta Englantiin ja otti käyttöön toisen nimensä Anton. Varmaa on, että Adolfilla oli ikävä kaiku 30-luvun lopun Britanniassa. Anton Walbrookina hän esiintyi sittemmin muun muassa Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaisissa kengissä (Red Shoes, 1948). Sodan jälkeen Walbrook oli kertojana Max Ophülsin Intohimojen karuselissa (La ronde, 1950) ja Lemmenunelman (Le plaisir, 1952) saksankielisessä versiossa.